Ajan olemus

Oli sairaspäiviä, ja toivuttuani tartuin vaikeaan, päätin tehdä kolmannen poikkeusajan valokuvakirjan.

Se alkaa niin, että valitsen kameran tiedostoista sopivat kuvat omaan kansioon. Sitten katson miehen ja omasta puhelimesta lisää kuvia (ne ovat aivan erilaisia, toisinaan tuntuu kuin olisimme liikkuneet saman vuoren eri puolilla). Lopuksi pyydän lapsilta kuvia kohokohdista.

Tässä välissä luin päiväkirjaa menneeltä syksyltä ja kesältä. Huomasin, etteivät tapahtumat olleet asettuneet mielessäni todenmukaiselle aikajanalle. Päivistä ei syntynyt sellaista jatkumoa, joka kalenterissa on.

Poikkeusaikana muisti tuntuu toimivan toisin – tavanomaisia kohokohtia ei ole tai niitä on paljon vähemmän. Oudot asiat unohtuvat – miten en muistanut, että olimme viime kesäkuussa Örössä kaksi vuorokautta?

Muistini sijoitti retken edelliseen kesään, jolloin myös kävimme siellä. Retket sulautuivat yhdeksi, vaikka olivat aivan erilaisia. Edellisen teimme päiväseltään Turusta, jälkimmäisellä olimme yötä – ja menimme kahdella lautalla, Hiittisten kautta, koska sekosin satamissa.

Yksi viime kesän punaisista langoista tuntuu olevan vesi, jossa uin päivä toisensa jälkeen. Vesi kannatteli minua, lohdutti, toi turvaa. Pyöräilin tai ajoin rantaan aamuisin, kun siellä ei ollut muita. Tai jos oli, he olivat niitä, joiden kanssa oli mukavaa vaihtaa muutama sana. Mutta uintiretkistä minulla ei ole yhtään kuvaa.

Olen muistellut opiskeluvuosien luentosarjaa, jonka piti riittitutkija, israelilainen professori Don Handelman. Hän kertoi, että suuri osa ihmisen elämästä on tavallista arkea, maanantaita tai keskiviikkoa. Mutta kun aika murtuu – siitä on selvitty vain rituaalien avulla. Rituaaleja on kaikilla kansoilla, niiden avulla kuljetaan murtuman aiheuttaman kaaoksen läpi, toiselle puolelle, uuteen arkeen.

Entä jos tapahtuu jotakin, jonka ympärille ei voi rakentaa rituaaleja? Ne ovat niitä hetkiä, kun pohja putoaa. Hauraudesta on vaikeaa ottaa kuvia. Kirjoitetaanko sitä näkyville, katsottavaksi?

Silti haurauskin voi näkyä kuvissa, mutta ajan kuluessa se kätkeytyy. Kuva ei enää kerro, ellei tiedä, ellei ole ketään kertomassa.

Kirjaa kootessani rakennan kertomusta, joka jollakin tavalla auttaa muistamaan elettyä. Kertomuksen tulee olla sellainen, ettei kuvissa olevien yksityistä tilaa loukata.

Kirjat ovat minun kirjojani: kirjoitan minä-muodossa ja kerron kuvista sen, minkä haluan kertoa. Joskus vain paikat ja tilanteet, joskus enemmän. Toisiin kirjoihin olen kirjoittanut tekstit kuulakärkikynällä.

Viime vuoden kirjaan tallentui kolme lasten muuttoa: automatkoja, täysiä peräkärryjä, vielä tyhjiä asuntoja. Niiden jatkoksi otin kuvat lasten entisistä huoneista: toisesta tuli vierashuone, jota lapset käyttävät ahkerasti, toisesta poikkeusajan kuntosali.

Piilotan kirjoihin myös haaveitani, ja jotakin, hiljaisia toiveita.

Kuvat viime vuodelta (Haapsalu, Keila-Joa, Vääksy, Örö).