Paluu pohjoiseen

Toukokuun alussa varasin muutamaksi yöksi majoituksen Kilpisjärvelle – samalla kun kerroin, etten koronan vuoksi pääsekään leirikouluun.

Vapaita öitä oli vain yhdellä viikolla ja sattumalta sille viikolle ajoittui 30-vuotiskihlapäivämme. Viimeksi kävimme käsivarressa keväällä 1992 hiihtämässä.

Oli aika palata.

Matkalla pysähdyimme siskon luona syömässä ja tarinoimassa. Yötä olimme puolisoni sedän luona – he ovat juuri muuttamassa appeni lapsuudenkodista. Saimme nukkua vanhassa pirtissä ja jutella rauhassa.

Kävelimme Keminmaan pappilan pihapiirissä – siinä, jossa vietimme kokonaisen kesän 20 vuotta sitten. Pihapiirissä oli Suomen pohjoisin harmaakivikirkko, oma kirpputori ja leikkipuisto, jonka liukumäkeen lapset karkasivat saunasta.

Pysähdyimme myös miehen lapsuuden kesäpaikan pihamaalle – siellä viettää nyt kesiään hänen siskonsa. Mietimme paikkoja – sitä, miten paikan tekevät ihmiset, jotka asuvat niitä.

Paikka yksin on pelkkä paikka.

Ja silti – toiset paikat tulvivat muistoja ja tarinoita, entisten aikojen tuntua – joka oli ja yhä on.

Näin Norjan vuonot ensimmäistä kertaa. Pilvet olivat matalalla, satoi. Vuorilla oli lunta ja rinteistä tuli vettä pulppuavina puroina.

Kiipesimme yhdessä Saanalle.

Sieltä näki kauas, kaikkiin suuntiin.

Minulla oli matkalukemisena Anita Konkan Talvi Ravennassa – joka kertoo matkustamisen ja asettumisen vaikeudesta. Isästä, äidin elämästä ja kuolemasta, kirjoittamisesta, etsimisestä. Asettuminen uuteen paikkaan ei käy mutkattomasti, vaikka niin voisi luulla (vai voiko käydä, jollekin?).

Luin myös Paula Havasten uuden romaanin Saalis, joka kertoo nuijasodasta. Havastella on taito saada muinaiset ajat ja niiden ihmiset elämään.

Pitkillä automatkoilla kuuntelimme Yle areenasta Ammatti: kirjailija -ohjelmia. Suosikkejamme olivat hykerryttävä Elina Karjalainen ja taitavasti kertova Antti Tuuri.

Tuurilta kuuntelimme myös lyhyen haastattelun uudesta kirjasta Mies kuin pantteri, jota odotan kirjastosta.

Olen kiitollinen yhteisistä vuosista.

Tekemällä asettuu maailmaan, asiat ja elämä tuntuvat mahdollisilta. Että voi tehdä yhdessä ja yrittää asettua maailmaan toisen kanssa, se on lahja.

Äitini sanoi tänä kesänä, pohtiessaan huoliaan: Helppohan sinun on, kun voit olla kainalossa.

Niin se on.