Pimeys

Sisältä katsottuna syvä tummuus on kuin seinä. Kun uskaltautuu astumaan sen läpi, huomaa hämärän sävyjä: punertavaa, harmaata, sinistä. Sade kietoo kulkijan, luo ympärille tilan.

Kun on näin pimeää, elämä muuttuu. Huomaan lukevani vain tuttuja kirjoja, vaikka yöpöydällä odottaa monta kirjastosta haettua uutta. Kaipaan sanoja ja lauseita jotka tunnen, muistan.

”– Hämärä hoitaa väsyneitä silmiä,
sanoi Lapin mies.
Kokemuksesta tiedän,
miten hiljaisuus hoitaa
väsynyttä mieltä.”

(Maaria Leinonen)

En jaksa katsoa mitään, en varsinkaan uutisia mutta en muutakaan. Jos mahdollista, pysähdyn töistä tullessa kahvilla. Pöydillä on kynttilöitä, istun hetken, katselen muita.

Kävelen hitaammin, jään ajatuksiin. Päätän että ei ole kiire, ei koulussa, ei matkalla. Kun joku pysäyttää minut ja alkaa puhua, pysähdyn ja kuuntelen.

Välillä en tajua missä olen. Eilen en nähnyt bussista ulos ja jäin väärällä pysäkillä. Nousin toiseen bussiin, istuin selkä menosuuntaan, en tiennyt missä olen, pitkään aikaan.

Keitän monta pannullista teetä, joka ilta.

Ajattelen tätiäni, joka kertoi mummulan hämäränhyssystä. Jos tämä on pimeyttä, mitä se oli? Ei ollut sähköjä, pirtin uunissa oli tuli, mutta takkaa siellä ei ollut. Valaisivatko öljylamput pirttiä? Vai kynttilät? Siellä he istuivat kaikki, tekivät puhdetöitä ja tarinoivat. Makasivatko lapset lämpimän uunin pankolla ja kuuntelivat?

Kun he lähtivät aamulla lypsylle pimeään navettaan, oliko heillä lyhty mukanaan vai valaisivatko pelkät tähdet tien? Sytyttivätkö he ensin tulet uuniin? Mistä he saivat valoa? Tottuivatko silmät hämärään?

En ehtinyt kysyä.

Minulla on ikävä sinua ja tarinoitasi, tätini. Pimeyttä sinä et kestänyt ollenkaan, mutta osasit luoda siihen yhteiset tulet, tarinat lämmittivät, lämmittävät yhä.