Jotain elämän mittaista

Nyt on aika: tehdä yksinkertaisia asioita. Sitä, mitä voi. Leipoa leipä, mankeloida ulkona kuivanut tyynyliina, kutoa, siivota. Sellaista, mihin käsi voi tarttua, ja mieli.

Nyt on aika: opiskella ääriviivojaan, ihoa. Opiskella yhä vain. Muistaa alku ja loppu. Niiden hiljaisuus, samaa sukua. Siinä välissä: ihmisen elämä.

Se on elämän mittainen tehtävä: oppia mihin pystyy, mihin ei, mitä ei tarvitse.

Onko se salaisuus, että suurin osa kaikesta voi olla, vain vähän on harteillamme. Vain vähän voimme.

Nyt on aika: ajatella hiljainen huone. Kuvitella hirsiseinät, tuli, leivän tuoksu. Ei kylmää, lämmintä vain. Ikkunassa näkyvät tähdet.

Siinä huoneessa: olisiko mieli kevyt. Ajelehtisi määräänsä vailla.

Nyt on aika: tarttua pieniin lauseisiin. Jos sanoissa on lohtu, muistaa ne sanat.

”Ei satamaa, ei aallolle murtajaa./ Vain kohisevat/ vedet, ja matka/ joka on aina yhtä alussa.” (Arto Melleri: Merivirrat)

”Silmät, hiukset, sormet/ tapa katsoa heltyneesti,/ siinä kaikki mitä tarvitsen.” (Väinö Kirstinä)

”Yhä vaikeammaksi on tullut kuvata yksinkertainen ilo.” (Kari Levola: Kevät, sun syys)

”Ei ole mitään mikä ei kerran tapahtuisi/ kun on sen aika/ kun kirjan lehti kääntyy/ näet: se on jo kirjoitettu/ (Kirsi Kunnas: Ei ole mitään mikä ei kerran tapahtuisi)