Mitä katsot ja etsit näyttelyssä?

Sodan alkamisesta on nyt viikko – miten pitkä viikko se on ollut. Vaikka on täällä turvassa, on kuitenkin kuin hukassa. Koulussa on oltava rauhallinen ja välitettävä turvaa – se tuo selkärankaa ja rauhaa. Alkaa uskoa siihen, mitä esittää. Myös se auttaa, että ajattelee ja tekee muuta, sivuuttaa uutiset. Olen lukenut kirjoja, kävellyt metsässä, hiihtänyt, neulonut, maalannut ikonia.

Katsellut Viron-matkan kuvia (miten kauan siitäkin on).

Viron-matkan löytöjä olivat Erna Elisabeth Kreischmannin (s. Montiner, 1885–1929) työt Kumun taidemuseossa. Hän oli baltiansaksalainen taiteilija, joka eli suurimman osan elämästään Pärnussa. Kreischmann oli saanut kokonaisen huoneen uusitussa ”Identiteettimaisemat. Viron taide 1700–1945 -näyttelyssä.

Huoneessa oli valokuvia, piirroksia, omakuvia, muotokuvia, maisemia ja sisätiloja – ilman ihmisiä ja ihmisten kanssa.

Eksyimme toisistamme Kumun-kierroksella, ja koska olin antanut lippuni miehen taskuun, jouduin hankaluuksiin. Lippu tarvittiin jokaisen kerroksen ja näyttelytilan välissä.

Kahvilla mies sanoi, että tällä kokemuksella emme vain voi kävellä missään näyttelyssä yhdessä.

Se on totta. Huomaamme erilaisia asioita, otamme kuvia erilaisista töistä, ja joskus näyttää, kuin olisimme olleet aivan eri näyttelyssä.

Näyttelystä lähdettyä mies kysyi: Mikä sinua kiinnostaa?

Minua kiinnostaa se, miten ihmiset näkevät maailman, vastasin.

Se kiinnosti myös miestä, mutta selvästi hakeudumme erilaisten näkökulmien ääreen. Kuin meillä olisi erilaiset silmät.

Kreischmannin töissä minut pysäyttää katse, ja olemus. Muotokuvissa on jotain hellyttävää, lämmintä. Jään katsomaan sitä, miten hän rajaa työt. En ottanut kuvia piirroksista, mutta niistä välittyi jokin, tarkka ja osuva huumori.

Mieltymysten selittäminen on vaikeaa, ja kenties tarpeetonta. Kun vien oppilaita Ateneumiin ja opas haastaa heitä kertomaan havaintojaan, vain harva uskaltaa sanoa ääneen. Se vaatii tottumusta ja rohkeutta.

Ja toisaalta, tarvitseeko koettua kuvata kielellä?

Pian menen oppilaiden kanssa Moderni nainen -näyttelyyn. Toivon, että sieltä löytyy jotain valoisaa, vihreää, toivoa (miten ikävä niitä kaikkia on).

Kumun jälkeen kävelimme metsässä. Jäimme miettimään sitä, mikä on se kohta, jossa uusi taidesuuntaus syntyy. Tuleeko yhdestä työstä esikuva vai syntyykö useita toisella tapaa tehtyjä samaan aikaan?

Leviävätkö suuntaukset kuvataiteesta kirjallisuuteen vai päinvastoin? Tapahtuuko yhteiskunnassa jotakin, jonka laineet lyövät myös taiteissa? Kuten juuri nyt?

Oi, jos tästä kaikesta syntyisi jotakin yhteistä, yhdistävää – jotakin, joka näkisi toiset, kuuntelisi heitä, kuljettaisi kohti valoa.

Kumun myymälässä oli pieni vironkielinen esite Kreischmannista, ei muuta. Näyttelyn teksteistä ymmärsin, että hän on jäänyt virolaisen taiteen kaanonin ulkopuolelle ja on valtavirralle lähes tuntematon taiteilija. Ihmeellinen katse hänellä oli.