Tie perille

Lapsuuteni kesäpaikalle vie pieni tie. Mitä lähemmäs tullaan, sitä kapeammaksi ja tuuheammaksi se käy. Se vehreytyy, kukkii, tuntuu kaartuvan kulkijan yli kuin syli.

Tietä reunustavat niityt, sinisenään ja keltaisenaan kukkia. Perhonen!

Kun olin pieni, niityillä kasvoi ehkä muuta. Mutta näillä vihreillä solmimme seppeleitä ja asetimme niitä hiuksillemme, jotka liehuivat kesyttöminä ja takkuisina.

Postia hakiessa pelotti, koska metsässä oli karhuja. Sitä metsää ei enää ole, on toinen. Karhujakaan täällä ei ollut, mutta sitä en silloin tiennyt.

Tällä kertaa en käynyt hautausmaalla, jonne heidät on haudattu, miltei kaikki. Silti he ovat kulkeneet mukana, aivan kintereillä, tai liikkuneet edelläni, katsoneet lempeästi, tarinoineet.

Tuoksut, ne ovat samat.

Kesäpaikan kaappi, jonka tuoksua en pienenäkään antanut pestä vaatteista pois. Liiteri, niitty, ranta sateen jälkeen.

Eeva Kilpi kirjoittaa runossaan Olga:

”Me luulemme että nämä vanhat ovat ikuisia,/ mutta ei se niin ole./ Me luulemme että he muistomerkkeinä,/ monumentteina vaiheistamme,/ kehystävät meitä ainiaan,/ mutta ei se niin ole./ Eräänä päivänä he ovat poissa/ vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustamme.” 

Monet ovat poissa, poissaolon tuntee, mutta silti vielä vahvemmin läsnäolon tällä kummallisella retkellä. Paikkojen ja ihmisten – jotka kehystävät minua silloinkin kun en ole täällä.