Talvinen Kesonsuo

Kävin Kesonsuolla ensimmäisen kerran viime kesänä. Oli helteinen, kirkas päivä. Suolla ei ollut muita – kävelimme pitkospuita pitkin lintutornille ja katselimme sieltä suota, joka tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin. Maisema oli erityinen: suonvihreää, kirkkaan sinisen täplittämää. Maisema oli niin aava, ettei hyvistäkään kiikareista ollut apua.

Päätimme käydä katsomassa talvista Kesonsuota. Jo tie Kesonsuolle on hieno: se kulkee vaaramaisemassa, ylös ja alas ja taas ylös. Tien varrella on aika paljon asutusta, osa kylämäisesti samalla aukealla.

Tie kapenee lähempänä Kansallispuistoa ja parkkipaikka opastaulujen edessä on pieni. Tänäänkään siellä ei ollut yhtään autoa.

Yritimme ensin lähteä uria pitkin suolle, mutta se osoittautui vääräksi reitiksi. Oikea polku lähti aivan alempien opastaulujen takaa. Polku oli kapea, eikä voinut olla varma, kulkeeko se pitkospuiden päällä. Paikoin se kulki, paikoin ei. Pääsimme muutaman sadan metrin päähän, kun olimme molemmat kastelleet kenkämme. Vettä oli sekä pitkospuiden vieressä että väliin myös puilla, nilkkoihin asti. Näillä varusteilla oli pakko kääntyä takaisin.

Olisi pitänyt olla kumisaappaat, ja silloinkin olisi pitänyt kävellä varovasti. Jos vain olisimme täällä pidempään ja olisi useampia kunnon pakkaspäiviä, sitten pääsisi lintutornille asti.

Oli hämäränhetki, vaikka kello oli vasta kaksi. Kun pitkospuilta katsoi länteen, oli sinistä, kun itään, oli vaaleaa harmaata.

Pääsimme suoaukiolle – ja tällä lyhyelläkin retkellä se oli lumoava paikka. Kesonsuo on hiljainen ja avara – erilainen kuin mikään muu. Sen kesävärit ovat aivan erityiset, sen talvinen eleettömyys on ihmeellistä.