Kirjeitä maasta nimeltä Keski-ikä

IMG_9796.JPG

Toisinaan huomaan, että täällä on aivan samanlaista kuin lapsuuden maisemissa. Kun makaan sängyllä ja kuuntelen avoimesta ikkunasta lintuja. Kun aurinko osuu selkään ja lämmittää. Kun kävelen metsässä ja kukat, kukat vuorollaan vanhassa järjestyksessä kukkivat.

Valkovuokot ja sinivuokot. Tuomet. Sireenit. Kielot. Lupiinit. Horsmat. Ja ne kaikki muut.

Tai kun katson perhosta, keltaista, kuulumatonta. Sen voi vain nähdä. Mitä tuntuisi perhosen siipi iholla, tai jalat?

IMG_9797.JPG

Täällä on myös paljon erilaista. On niin paljon asioita, jotka ovat tapahtuneet monta kertaa. Ne kerrat sulautuvat yhdeksi enkä enää osaa erottaa niitä toisistaan. En  muista, vaikka haluaisin muistaa.

Täältä katsottuna jotkut muistot alkavat näkyä omituisen kirkkaina. Silmä kuin tarkentuu niiden ympärille. Niitä alkaa katsella eri puolilta, miettiä, mitä takana on. Ja – kenen silmin katselen?

Täällä monet asiat alkavat hellittää. Kuin olisi oppimassa jotakin huolettomuuden tai välinpitämättömyyden kaltaista.

On pitänyt päästää irti niin paljosta. Mitä se omilleen laskeminen on, miten sen taidon oppii?

IMG_9754.JPG

Ja samalla kun laskee irti, havahtuu katsomaan niitä kaikkia yhdeksi sulautuneita tekemisen kertoja. Miettii, miten minä oikein olen toiminut, miksi. Mistä se tuli? Ja oliko se edes hyvä tai oikea tapa tehdä (ehkä ei).

Täällä on myös aivan uudenlaisia sävyjä. Pimeydessä on enemmän vivahteita kuin tiesin, niin myös puhtaassa ja paljaassa valossa. On erilaisia tunteita. Ne eivät ole vihaa, kiukkua tai raivoa, mutta jotenkin samaa sukua. Ne ovat väkevyyttä, jolle on aika, nyt, viimeistään nyt, ainakin nyt.

Ne ovat tunteita, joilla on selvä suunta.

IMG_9756.JPG

Täällä huomaa katselevansa ovia eri tavoin. Kun joku ihminen menee ovesta sisään ja sulkee sen perässään, mihin hän menee. Mitä ovien takana on? Mitä sairaalan oven takana on?

Täältä katsottuna ihminen näyttää samaan aikaan hauraalta ja vahvalta. Hauraalta kuin henkäys, elämä kuin perhosen lento. Tuskin ehdin tuntea sen.

Minkälaista vahvuutta se hauras elämä kysyy! Vaatii, ottaa, joka päivä.

Täällä olen katsellut horisontteja enemmän kuin koskaan ennen. Pohjoisessa, kun on lämmin, meren ja taivaan viiva katoaa, sulautuu yhdeksi. Onko horisontti koskaan terävä?

Täällä, kun kaikkea on tehnyt jo aika monta kertaa, on aika tehdä toisin. Kokeilla uutta, puhua tuntemattomille, valita eri reitti, uskaltaa. Sitä olen päättänyt opetella.

Ensimmäisen kerran lumous, yhä.

IMG_9787.JPG

Täällä mieli on palannut jo monta kertaa ensimmäisiin hetkiin, ensimmäisiin ihmisiin. Mistä kaikki alkoi, miten? Miksi iho on joistakin kohdista yhä arka, ainako?

Nyt on tämä hetki, sen armo ja lempeys ja lämpö. Minulle, minulle myös.

Eikä ole muuta, ei mitään muuta.