Tämä sammalenvihreä maa

P1010595.JPG

Kävelin rakkaassa metsässä, vuoreksi nimetyn mäen laella. Satoi pientä sadetta, lenkin aikana takki kastui kokonaan. Sammal painautui pehmeänä maata vasten, ei vain isän- tai äidinmaata, myös minun omaa maatani vasten.

Se on tämä pehmeä sammaleinen maa, syvän vihreä.

Mäntyjen rungot hohtivat punaisina ja kosteina. Itäinen rinne oli luminen ja liukas, läntiseltä rinteeltä oli lumi sulanut, se oli kuin toinen maa. Aivan ylhäällä pilvet kulkivat puiden oksissa, valkoiset hahtuvat.

Mäen toisella puolella oli alkamassa itsenäisyysjuhla – sinne en mennyt. Kävelin vain, kuljeskelin, vaeltelin. Mökille tultua kirjoitin kaikesta siitä, mitä en ole osannut nähdä kotona, mutta siellä näen.

Toisina syksyinä pimeys on raskaampaa kuin toisina. Aina ei näy tähtiä tai valoa, edes marraskuun hentoa valoa, joka ei koskaan ulotu taivaan laelle – vaan kulkee ujona puiden takana. Me täällä pohjoisessa kuljemme valon mukana, etsimme sitä. Lähdemme ulos katsomaan valoa, kaipaamme ja odotamme sitä. Laskemme päiviä talvipäivänseisaukseen (vielä 15).

P1010065

Hämärä kuljettaa meitä ja me kuljemme mukana.

Muisto: matkustin johonkin sydäntalvella. Lentokone nousi pilvien läpi ja siellä oli aurinko, kaikessa kirkkaudessaan. Ihme.

Ajatus: maisemat ovat erilaisia, ja ihmiset. Joskus välittyy lämmin läsnäolo, sammalen pehmeys. Suoja.

 

 

En ottanut sammalkuvia eilen, vaan vähän aikaisemmin. Sen huomaa valosta.