Mökkiasioita

Pääsimme vihdoin mökille. Kahdesti olimme lähdössä, jo toukokuussa, mutta aina tulimme sairaaksi.

Mies pakkasi mukaan peräkontillisen työkaluja, minä sitä kaikkea muuta, mitä kuvittelin tarvittavan (noin puolet tärkeistä jäi kotiin). Olimme käyneet paikalla viimeksi toukokuussa, kun puissa oli hentoja silmuja eikä ruoho ollut vielä noussut. Nyt se ulottui polveen, ja ylikin.

Siivosimme, raivasimme, leikkasimme ruohoa, mies yritti saada sähköt päälle ja veden tulemaan. Ensin vettä ei tullut ollenkaan, ja sitten se ei lakannut tulemasta (onneksi on kätevä mies).

Minua nauratti, melkein kaikki.

Kun ihminen lähtee mökille, hän kantaa mukanaan kaukaisten mökkimatkojen muistoja. Miehen perheessä mukaan pakattiin kaikki, aivan kaikki, pakastinta, sirkkeliä ja viiriäisiä myöten. Polkupyörät kulkivat auton katolla, ja kuulemma jossain hyvän matkan päässä äiti muisti, että jotakin aivan olennaista on unohtunut. Se palattiin hakemaan, ja taas lähdettiin. Matka kesti ehkä 9-10 tuntia niillä lasteilla ja silloisilla autoilla.

Minä en muista mökille lähdöistä mitään, vaikka mekin lähdimme koko kesiksi. Emme kuitenkaan kuljettaneet mukana muuta kuin vaatteemme, mökillä oli mökin tavarat.

Tämä tuntui meidän ensimmäiseltä mökkimatkalta, vaikka olemme mökkeilleet joka kesä jossakin. Ne ovat kuitenkin olleet enimmäkseen viikon-kahden reissuja. Lasten ollessa pieniä olimme pidempään, pisin oli kesä Keminmaassa, aivan Kemijoen partaalla vanhassa pappilassa. Asuimme sitä törmää kuusi ihmeellistä viikkoa.

Kysyin mieheltä, onko hän koskaan lukenut Saariston lapsia ja muistaako hän Melkersonin perheen saapumista Nikkarilaan ensimmäistä kertaa. Muistan, kun äiti luki kirjaa meille ja nauroi makeasti. Minä luin sitä aikanaan pikkusiskoille ja lapsilleni. Mahtavatko he muistaa?

Sellaista mökille tulo on, minun muistoissani.

Yöllä en saanut unta. Mökin vuokraus pidemmäksi aikaa oli minun ajatukseni. Oliko se sittenkin tyhmä ajatus, voiko tämän vielä perua? Tuleeko tästä mitään?

Juhannusaattona oli mökki ja miltei kaikki kaapitkin siivottu, piha sopivasti raivattu. Aurinko paistoi omenapuiden ja vaahteroiden läpi. Istuin villiintyneessä puutarhassa, pionit nupullaan. Joku on ne istuttanut joskus, kaikki nämä puut.

Mustarastaat, metsäkirvinen, viitakerttunen. Hiljaisuus.

”Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä – kun se on parasta ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta, joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itse asiassa hieno juttu, yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vastasavustettua silakkaa, voita ja uusia perunoita.

… – Niin, hyvät ystävät, sanoi Melker, olen aina sanonut, että yhteen päivään sisältyy koko elämä. – Ja miten taivaallinen elämä, sanoi Pelle.”

(Astrid Lindgren: Saariston lapset)