Kieli on tasku tai pesä – erilainen Tallinna

Kieli voi olla tasku, tai pesä. Sitä ajattelin sunnuntai-iltana, kun istuin ystäväni kanssa Tallinnan konserttisalissa. Siellä oli uskonnollisen kuoromusiikin gaalakonsertti. Uskonnollinen tarkoitti tässä tapauksessa ortodoksista ja niinpä huomasimme istuvamme keskellä Viron venäläisiä. Konsertin kieli oli venäjä, se oli myös useimpien laulujen kieli.

Osa kuoroista oli melko tavanomaisia ja yllätyksettömiä, mutta joukossa oli myös hyvin taidokkaita ja kokeilevia esityksiä. Kuoroja oli ainakin Virosta, Valko-Venäjältä ja Pietarista. Kun yksi kuoroista esitti selvästi isänmaallista venäläistä musiikkia, se sai yleisössä hyvän vastaanoton. Jäin miettimään sitä, mikä on Viron venäläisten isänmaa. Kotona luin, että virolaisvähemmistö on suuri (yli 300.000) ja heistä 6-8% ei ole minkään maan kansalaisia. Heillä oli neuvostopassi, mutta enää ei ole sitäkään. Yli 8% on Venäjän kansalaisia.

Ilta avasi taas uuden näkökulman naapurimaan elämään. Retkeilimme aurinkoisilla, tuulisilla kaduilla. Istuimme kahviloissa. Raatihuoneella oli esillä vaikuttava kokoelma eurooppalaista taidetta. Esillä oli 90 taideteosta, joukossa sellaisia klassikkoja kuin Pieter Brueghelin Baabelin torni. Raatihuone oli vaikuttava ympäristö näyttelylle.

Tiistaiaamuna poikkesin Toompean mäen Aleksanteri Nevskin kirkkoon. Kirkossa oli meneillään liturgia. Ortodoksisen liturgian seuraamisessa on jotain lumoavaa. Ihmiset vaeltavat kirkossa, osa jonottaa ripittäytymään papin luo. Pappi kuuntelee aivan korvan juuressa, peittää sitten ripittäytyjän liinalla ja antaa synninpäästön. Toiset sytyttävät kynttilöitä vainajien muistopöydälle, käyvät ehtoollisella, polvistuvat, kiertävät seinustoilla. Pieni kuoro laulaa. Tässäkin kirkossa olin venäjän kielen ympäröimä.

Kansalliskirjasto on piilopaikkani. Sieltä kirjahyllyjen välistä löytyy hiljaisia paikkoja lukea, pysähtyä ajatuksiin. Ikkunoista näkee kauas. Suurin osa kirjoista on vironkielisiä, mutta joukossa on jotain minullekin: suomea, englantia. Jos asuisin Tallinnassa, tuo olisi minun paikkani.

Kieli voi olls koti, turvapaikka, lohtu. Virolainen Ellen Niit sen sanoo: ”Olet eksyksissä,/ kieltä ja sanaa vailla./ Ja loputon raivaus/ vartoo viljelysmailla.” Kun kieli ja sanat ovat, on koti, jossa asua, jota asua.

Kun vain me erilaisten kielten puhujat, kotien asujat, osaisimme puhua myös toistemme kanssa. Kodeissamme, kodeistamme.