Väkeviä syyskirjoja ja kuulaita rantoja

by katja

Hieman empien tartuin Merja Mäen kirjaan Ennen lintuja (Gummerus, 2022). Se kertoo Alli-Maria Alavan sotavuoden tarinan Sortavalasta Laatokan rannoille ja sieltä Pohjanmaalle, kävellen ja lehmää kuljettaen. Alli-Maria on lähetetty Boabun oppiin Sortavalaan, hänestä on määrä tulla parantaja. Mutta parantajaksi hän ei halua, vaan kalastajaksi isänsä rinnalle ja jälkeen.

Hän pakenee Sortavalan pommituksia kotisaareen. Sieltä koko perhe joutuu lähtemään evakkoon. Alli ja raskaana oleva käly Sylvi lähtevät kävellen, muu perhe junalla. Alli on eri isästä kuin muut sisarukset, silti hän on isälleen rakas. Äidin suhde tyttäreen on ankara – tytär saa toteuttaakseen äitinsä toiveet ja ajatuksen hyvästä elämästä. Mutta se on äidin ajatus, ei Allin.

Allin ja äidin suhde on tahtojen taistelua, mutta kun Alli ei enää taivu, hän saa lähteä. Mäki kuvaa hienosti Allin kasvamista, oman paikan hapuilevaa mutta yhä varmempaa löytämistä. Lopulta hän ottaa sen komeasti, itsestään tinkimättä. Äiti ei tietä tasoita, mutta aina löytyy joku, joka tarttuu olkapäästä, tarjoaa leipää, katsoo kohti.

Ninni Schulman on kirjailija ja dekkaristi, jonka uusin teos Tyttölapsi no 291 (Tammi, 2022) on hänen ensimmäinen autofiktiivinen romaaninsa. Schulman syntyy vaikean selkäsairauden kanssa, joutuu useisiin leikkauksiin ja viettää pienenä pitkiä aikoja sidottuna kipsikaukaloon, kotona ja sairaalassa. Aikuisena hän huomaa takertuvansa ihmissuhteisiin ja pelkäävänsä yksinäisyyttä. Yksi psykologin lause saa hänet ymmärtämään, että lapsuuden kokemuksia olisi syytä tutkia tarkemmin.

Niin tapahtuu. Kirja on väkevä kertomus siitä, miten voimakkaasti varhaisen lapsuuden kokemukset voivat vaikuttaa elämään. Miten suuri merkitys voi olla sairaudella ja sairaalakokemuksilla – vaikka perhe tekisi parhaansa ja rakastaisi lastaan. Minkälaista on elää vamman kanssa, erilaisena ja osoitettuna, katsottuna, ihmeteltynä. Miten paljon on sellaisten kokemusten jälkeen tehtävä työtä, jotta voi kokea olevansa hyväksytty – ja miten pitkä matka siitäkin on siihen, että oikeasti hyväksyy itsensä ja oppii pitämään puolensa.

Minuun kirja osui, hiljensi, tuli uniin. Suosittelen. (Lukupiirissä keskustelimme Laura Kolben Keho-kirjasta. Tämä on kirja samasta aiheesta, mutta minkälainen kirja!)

Kolmanneksi – olemme miehen kanssa kuunnelleet Saariston lapsia autossa. Hän ei ole lukenut kirjaa ennen, eikä sitä luettu hänen kotonaan (outoa, miten voi elää lapsuuden ilman Saariston lapsia?). Muutaman luvun kuunneltuamme hän totesi: Tämähän on sinun psykohistoriasi (muistan, kun vuosia sitten kuuntelimme Seljan tyttöjä, ja hän sanoi: Nyt minä ymmärrän kaiken. Mitähän hän sanoisi Runotytöstä, tai Annasta?).

Nyt hän nauttii kirjasta laillani. Lapsuuden kuvaus on ihmeellisen tarkkaa – sekin, miten Pampula haluaa omia Pellen ja toivoo Stinan niin kauas kuin pippuri kasvaa… Tai huoli sumussa olevista veljistä, tai kiukku Malinin liehittelijöitä kohtaan…


Kuvat: Emäsalosta, jossa emme ole ennen käyneet. Luonnonsuojelualue on pieni, mutta ihmeellisen kaunis paikka.