Paikka minussa

by katja

Ajoin tänään mökiltä kotiin.

Tytär ja pieni koira jäivät sinne, koira oli seuranani mustikkaretkillä, pinkoi salamana pitkin rinteitä, nuuhki ämpäriä, oppi syömään pensaasta.

Haluaisin lähteä takaisin.

Kävellä polkua pitkin metsään, retkeillä siellä. Istua keinussa katselemassa ilta-aurinkoa, syödä pihapöydässä, istua iltatulilla.

Mökki on täyttänyt jonkun tyhjillään olleen paikan minussa – pitkän ikävän. Lopettanut kuljeskelun, etsimisretket.

En ole tavannut kovin monia ihmisiä, kuin iholle olisi tullut muuta, joka on ottanut kaiken tilan.

Tarvinnut sen.

Yksi ystäväni kävi mökillä, sanoi: – Tämähän on kuin teidän lapsuuden kesäpaikka.

Sitä en tullut ajatelleeksi, mutta ovathan ne aikalaisia: yli 100-vuotiaita, itsenäisen Suomen ikäisiä. Tarinoita täynnä.

Mökki on keskellä marjamätästä.

Tytär osui viereisessä metsässä kantarellien kultasuoneen, ja tuli takaisin astia ja kaikki taskut täynnä keltaista.

En ole ennen asunut sellaisissa paikoissa, että kaikkialta nousee jotakin.

On ihanaa ajatella, että voin yhä mennä mustikkaan ja iltatulille, että se paikka on siellä ja odottaa. Muutaman viikon päästä pääsen puolukkaan, vihdoin. Edellisestä kerrasta on aikaa.

Ja kevät – se tuntuu erilaiselta, kun voi ajatella silmujen puhkeamista siellä. Paljaita puita, arkaa vihreää, muuttolintuja.

Eilen etsin koiran kanssa pihlajia. Löysin kolme omasta pihapiiristä ja kaksi hieman kauempaa.