Kottarainen on outo lintu

by katja

Kiinnitin ensimmäistä kertaa huomion kottaraiseen ikonipiirissä, jossa yksi vanhimmista osallistujista, iäkäs herra, pyysi ikkunaan katsomaan kottaraista. – Se on harvinaista, kottaraisia ei enää juuri näy, hän totesi.

Linnun silkkinen, harmaapilkkuinen peite.

Tajusin, ettei kottaraisia enää juuri näy. Virossa olemme nähneet kokonaisia parvia, kotimaisemissa en yhtäkään tuon ainoan jälkeen.

En saanut omalle lintulistalleni punatulkkuakaan, vaikka ennen niitä oli paljon. Poika kuitenkin kertoi, että Päijät-Hämeessä, oman ikkunan alla, niitä riittää.

Lajikadon tajuaa vasta yksittäisten, todellisten, omaan kokemukseen perustuvien esimerkkien kautta. Ihminen ylipäätään tajuaa enimmäkseen omien, todellisten kokemusten kautta.

Siksikö keskustelu polarisoituu niin helposti? Jos joku läheinen on sairastunut vakavasti tai kuollut, ilman rokotusta, on valmis mihin vain. Jos joku läheinen on saanut oireita rokotuksista, ei itsekään halua rokotusta.

Entä kun samassa ystäväpiirissä tai samalla työpaikalla on kaikkia lajeja ja pitäisi tehdä jotakin yhdessä. Miten käy? Enimmäkseen huonosti.

Kuin olisimme menettäneet kyvyn kuunnella toisiamme. Kuin olisimme menettäneet kyvyn asettua toisen asemaan.

Oliko joskus enemmän taitoa kuunnella, odottaa, olla hiljaa, tai väärässä? Oliko enemmän ehkä-lauseita? Ainakin toisten ajatuksista tiesi vähemmän, se toi elämään väljyyttä.

Teimme viime viikolla eräällä tunnilla konfliktinratkaisuharjoituksen. Piti miettiä joku todellinen konflikti kotona, koulussa ja vapaa-ajalla. Miten itse asettuu konfliktitilanteeseen? Kenen asiaa ajaa? Mitä tarpeita pyrkii tyydyttämään omalla toiminnallaan? Mitkä tarpeet jäävät tyydyttämättä, kun toimii niin? Mitä siitä seuraa?

Ohjasin tehtävää, mutta en tehnyt sitä itse.

Huomaan miettiväni sitä yhä. Onneksi suhtautuminen konflikteihin voi kokemusten myötä muuttua. Voi oppia ja viisastua, tai sitten ei.

Toisella tunnilla harjoittelimme kuuntelemista. Yksi sai puhua jostakin tunteita herättävästä asiasta kolme minuuttia, häntä ei saanut keskeyttää. Yksi kuuntelija kirjasi puheesta faktoja, toinen tunteita. Miltä puhuminen ilman keskeytyksiä tuntuu? Entä miten tunteet ja faktat erottuvat, tai vaikuttavat toisiinsa?

Näinä päivinä valo on ollut kuin pieniä välähdyksiä sydänpäivällä, ohimeneviä. Ne ovat näkyneet työpaikan ikkunaan vastapäisen talon seinästä ja ikkunoista: tuolla on valoa. Tummaa sinistä vasten valo on häikäisevää, ihmeellistä.

Odotan joulukuussa alkavaa arviointitaukoa, vetäytymistä, hiljaisuutta, pysähtymistä.

Hiljaisuus on tarpeen, jotta ehtii nähdä kaunista. Huomata ilon.



Vielä viimeiset kuvat Konrad Mägin näyttelystä Emmasta. Koulussa tehdyt harjoitukset olivat CMI:n Ahtisaari-päivän materiaaleista.