Jos minulla olisi mökki…

by katja

Kävelen tuttuja rantoja, metsää. On kirkasta yöpakkasen jälkeen. Pysähdyn jokaisen pihlajan kohdalle, katson sen syvänpunaista. Miten valmis se on.

Pihlajan punainen.

Valmis, syksyn riekaleriemua vasten. Kaikkia niitä ihmeellisiä värejä, jotka yhä ovat, sydänruskan jälkeen.

Eeva Heilala kirjoittaa: ”Oletko koskaan ajatellut/ olevasi talo?/ Lapsuus perustusta,/ nuoruus avaria ikkunoita./ Keski-ikä avoin ovi,/ kaikki tilat käytössä,/ tiet lähteä ja palata. …”

Olen ajatellut kesämökkiä.

Kävimme katsomassa yhtä: se oli syvänpunainen hirsimökki, pihamaalla vanha pihlaja. Ikkunoista näkyi pellon yli järvelle, metsään.

Seisoin kynnyksellä, portailla, istuin keinussa, odotin. Tajusin, etten ole koskaan ostanut mitään. En taloa, tonttia, metsää.

Mökkien katsominen on työtä.

On kuviteltava itsensä paikkaan ja mietittävä: olisiko tämä mahdollista. Voisinko minä nukkua tässä pirtissä, kävellä tätä pihamaata. Pelkäisinkö tätä pimeää, uskaltaisinko olla yksin? (Ja sitten ovat ne muut kysymykset).

Kun ajattelen kesämökkiä, ajattelen vapautta.

Lapsuuden katkeamattomia kesälomia, muuttunutta ajanlaskua, hiljaisuutta. Oli kaupunkielämä ja maaelämä ja ne olivat erilaisia. Se, mikä toteutui kesällä, ei toteutunut kaupungissa. Ja päinvastoin.

Oli pitkä matka niiden välillä, aikojen rajalla.

Minulla on ikävä kesäelämää, ja sitä taitekohtaa.

Voisiko se toteutua jossakin paikassa?’

Huomaan, että tämä ajatus paikantuu juuri tähän kohtaan elämää.

Tähän avoimien ovien ja ikkunoiden kohtaan, tähän katsomisen ja kuuntelemisen paikkaan. Paikat ja oleminen, ne liittyvät toisiinsa, miten?