Irtautua

by katja

Pitkän, hyvin pitkän paikallaan olon jälkeen on vaikeaa lähteä. On asettunut kotiin, omaan olemiseen, tuttuun tilaan – tietää, miten kaikki on, siinä kohdassa.

Sitten huomaa varanneensa laivamatkan ja majoituksen meren vastarannalle kauan sitten, ja käsittää, että se päivä on tullut. Ja pakkaa tavaransa tuttuun laukkuun: vaatteet, kirjat, kameran, villasukat.

On laivamatka, on maski, ovat ihmiset ja autot. On vastaranta, sen tuttuus ja outous. On majapaikka, tutussa ja kuitenkin aivan erilaisessa paikassa.

On kaupunki, josta on pysynyt loitolla niin kauan – joka on silti ollut siellä. Väliin ihmisistä hiljenneenä, nyt taas liikettä ja askelien ääni.

Puheen sorina, jälkikaiku. Kuuntelen sitä.

Siellä sitten kuljemme, kävelemme pitkiä katuja, kilometri ja toinen ja kymmenes. Jalat väsyvät. Kun toisaalla olemiseen tottuu, siitä tuntee miltei humaltuvansa. Tällaista on olla poissa!

Tällaista on asua aivan pienessä asunnossa (makuuhuoneemme kokoisessa), hakea leipä lähikaupasta, astua raitiovaunuun, kuunnella illan ääniä talossa. Entä jos jäisi tänne, asettuisi tähän elämään, tekisi jotain aivan muuta?

Paluumatkalla laivassa tajuan: olen irronnut jostakin, mitä tuskin huomasin. Se ei ollutkaan kiinni minussa.

En kirjoita matkalla, mutta kotiin palattua aloitan, yöllä. Tätä minä kaipasin, tätä ilman olen kuitenkin ollut.

Vieras kieli ympärillä tekee jotakin. Herättää, synnyttää, työntää. Saa valppaaksi ja ajatuksiin.

Kuvat: Keila-Joan luonnonpuisto