Nousta siivilleen

by katja

Luin iltakirjana Virginie Grimaldin kirjan Suloisimmat hetket (Otava, 2021). Se oli kepeää ja jopa sielunhoidollista lukemista ihmiselle, jonka lapset ovat muuttaneet tai muuttamassa pois.

Kirja kertoo rinnakkain kiinnittymisen ja irtautumisen pitkän ja hitaan matkan.

Kun lapsen saa, saa molemmat: yhdessäolon ja lähdön. Ei voi valita vain toista.

Ja sen pitkän, hitaan matkan aikana myös vanhempi muuttuu. Alussa on mielikuvia vanhemmuudesta, epävarmoja ja hapuilevia tekoja, yritystä täyttää tarpeet. Sitten varmempia liikkeitä, arkaa luottamusta.

Ja sitten –

On tutkittava lähtemistä ja yksinoloa, joka ei ole yksinäisyyttä. Se on tila, joka avautuu tai vapautuu jonkin lähdettyä. Sitä voi katsella avoimin mielin, tyhjin käsin. Sen ei tarvitse täyttyä millään.

Se on.

Huomaan tutkivani tilaa, jossa on ollut ihmisiä ja vaiheita – joka on nyt erilainen. Tutkin lähtemisen hetkiä, myös omiani. Tutkin myös sanoja, sanojen kaikuja, jälkiä, vastauksia.

Perhe on yksikkö, johon kuuluu monenikäisiä ja -laisia ihmisiä. On yhteinen elämä, sivuavat elämät, hipaisut ja kohtaamiset, on luottamus jostakin yhteisestä.

Ja samalla jokainen elää omaa elämäänsä, lähtee ja palaa, kulkee, pysähtyy, sanoo.

Joskus oma paikka on kuin kokonaan annettu, valmiiksi sanottu ja tehty. Joskus (ja usein silloinkin kun ei siltä tunnu) se on otettavissa, luotavissa omanlaiseksi.

Uskallusta se kysyy, rohkeutta.