Nopein väylä, suorin reitti

by katja

Tässä kohdassa syyskuuta huomaa, että päivät ovat täyttyneet, kuin varkain. On yhä vaikeampaa pitää kaikkea sitä käden mitan päässä, ulkopuolella, ja ajatella pelkkänä työnä. Sitä voisi kutsua säläksi, täytymisiksi ja tekemisiksi, joiden tarkoitusta ei ehdi miettiä, koska on suoriuduttava.

Muistuttaako se esterataa? Ehkä.

Unista sen huomaa, ensimmäisenä. Ja sitten muusta. Ajatuksista, jotka ovat kuin lepattavat linnut suljetussa tilassa. Mistä asti? Miten niitä voisi katsella sivusta, antaa mennä, saada auki?

Ja alkaa etsiä suoraa reittiä johonkin, tämän ulottumattomiin. Olisiko siellä se alkuperäinen ajatus, olemassaolon syy, jonka valossa kaikki asettuisi kohdilleen? Ja olisi oma paikka, jos ei tyyni niin tyynempi kuin tämä.

Viime viikolla menimme kuntosalille hieman ennen sulkemista, puolentoista vuoden tauon jälkeen. Siellä oli hyvin hiljaista. Tuntui hyvältä hakea ääriviivoja, sitä, mihin yhä pystyy, pitkästä tauosta huolimatta.

Loppuviikosta menin ikonipiiriin. En ole maalannut sen jälkeen, kun jätin ikonin kuivamaan liian alas ja pystykorva haistoi kanamunan vienon tuoksun ja nuoli siihen jälkensä. Nyt sain korjattua ne jäljet ja aloitettua alusta.

Siellä kuulee ajatuksensa, eikä niistä tarvitse piitata. Voi keskittyä käsillä olevaan, etsiä oikeaa sävyä, eikä haittaa ettei enää osaa eikä muista mitään. Tässä ei ole kyse minusta (miten hyvä tieto se on).

Eilen olin kirjoituspiirissä, ensimmäistä kertaa ikinä.

Olen käynyt ilmaisulukion ja monta kirjalilisen ilmaisun kurssia, olen ollut esseekurssilla, elämäkertakurssilla ja yliopiston kirjoituskursseilla. Mutta – tällaisessa piirissä en ole koskaan ollut.

Teimme pieniä, nopeita harjoituksia. Kirjoita kaksi minuuttia, kirjoita tästä sanasta. Kirjoita seitsemän lausetta, jokainen ohjeen mukaan. Kirjoita viisi asiaa, joissa olet hyvä, joissa puoleesi käännytään.

Kuuntelimme toisten tekstejä, ohjaajan puhetta. Kirjoittajan identiteetistä, kirjoittamisen merkityksistä, vapaudesta (vaikka ei hän sananmukaisesti siitä puhunut). Ja silti: juuri vapaudesta on kyse.

Minun kahden minuutin kirjoitukseni aiheesta muistan (hieman mukailtuna) on tässä:

Meidän pihalla on pähkinäpensas. Kun sitä istutettiin, seisoi pihalla pieni poika, jonka äiti oli kuollut. Mies sanoi: istutetaan tämä äitisi muistolle. Poika, kymmenen vasta, sanoi: Kiitos.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin ripustin pensaaseen lapsuuden mekkoni: kukkaisen hauraan aamutakkini, pienet marimekot, sen sinipunaisen jota pidin, kun etuhampaat olivat pudonneet eikä lettinauha pysynyt päässä. Tukka oli aina takussa.

Kuvat: ikkunoita kesän retkiltä, ja pähkinäpensas.