Olipa kerran äiti

by katja

Olipa kerran äiti. Hän eli äidinelämää ja kaikkea muutakin elämää, sillä lopulta ne ovat yksi elämä.

Yksi elämä, vaikka joskus päivät tuntuivat jakautuvan moniksi pieniksi päiviksi, kuin leikkeiksi, kuin yhden päivän aikana olisi elänyt montaa elämää – silti jokainen oli yksi päivä.

Eikä se päivä tullut takaisin.

Äiti löysi vanhan muistikirjan. Siihen hän oli kirjoittanut kerran – kun elämä oli hetken verran auki:

Äidin tehtävä on olla olemassa ja onnellinen.

Kun lausetta ajattelee lapsen näkökulmasta, se on kaikin puolin hyvä. Toivon, että äitini on aina olemassa. Kun äiti on onnellinen, se säteilee koko maailmaan.

Äidin onnellisuus säteilee yli tienoon, sitä vasten voi irtautua huoletta ja kevyesti, kevyemmin.

Mutta kun lausetta ajattelee omaa olemistaan vasten, se on toisenlainen.

Muistikirjassa luki myös: Äidin tehtävä on selviytyä, sillä vaihtoehtoja ei ole.

Äidit eivät aina selviydy, mutta he katsovat kohti selviytymistä.

Sitäkö Viita tarkoittaa: Äidit vain nuo toivossa väkevät

(Sellainen minäkin olen, toivossa väkevä. Lopulta, vaikka aina en.)

Kun nyt ajattelen menneitä vuosia, sitä mikä on ollut – äidin elämä on hullua luottamusta.

Mikä muu selittäisi vanhemmuuden? Mikä selittäisi kyvyn päästää irti, kun se hetki tulee?

Tänäkin syksynä niitä hetkiä tulee, kokonaista kaksi. Pidän ja en pidä siitä. (Silti aistin hennon vapauden, omani, toisten, mahdollisen elämän).

Tunnen, ja sivuutan sen mitä tunnen. Luotan, peräydyn, pidän kiinni, päästän irti. Päästänkö, kun hetki on.