Toista maata

by katja

Oli hyvä päivä.

Pyöräilin kotoa tapaamaan oppilaita arviointipäivän retkelle. Onnistuin harhauttamaan heidät ja lopulta löytämään – onneksi päivä oli kaunis. Kuuntelin puukiipijää Hietaniemen hautausmaan puistossa (puisto se on) ja katselin työntekijöiden evästaukoa kapealla penkillä.

Sieltä pyöräilin toisen retkikohteen kautta Kansallismuseoon. Minulla oli tovi aikaa ennen tapaamista ja halusin päästä kiertämään uuden perusnäyttelyn.

Oli ikävä keskiaikaisia puuveistoksia, huoneen hiljaista hämärää. Siellä he olivat, vanhat tutut. Oli myös paljon muuta.

Perusnäyttely on nimeltään Toista maata ja se on rakennettu kokonaan uudestaan. Se alkaa Pyhän Henrikin sarkofagin äärestä (kuva yllä). Tauluissa kerrotaan, miten legenda Pyhästä Henrikistä alkoi elää. Kerrotaan myös, ettei häntä tai Lallia ehkä ollutkaan.

Seuraavassa salissa keskiössä ovat keskiaikaiset puuveistokset, kuten ennenkin. Sali on sama, tunnelmassa on paljon samaa. Valoa on enemmän.

Uutta on lähestymistapa, jota kuvaisin uskontofenomenologiseksi. Vieras saa ohjeeksi, että on asioita, jotka erottavat ihmisen eläimestä: sellaisia ovat uskomukset, tarinat ja turinat, museot…

Näyttely korostaa sitä, miten historia ja erilaiset tavat esittää se, syntyvät. Se kertoo, että myös keskiajalla ihmiset elivät nykyaikaa ja suuntautuivat tulevaisuuteen.

Näyttelykierto oli hienosti järjestetty. Naiset ja lapset ja erilaiset vähemmistöt oli nostettu uudella tavalla esiin. Kontrastit ja puheen rinnalla eräänlainen vastapuhe korostuivat ja asettivat aikakauden ihmiset uuteen, hedelmälliseen vuoropuheluun.

Esimerkiksi keisarin istuimen takana oli kintaita eri puolilta Suomen suuriruhtinaskuntaa. Ne havainnollistavat hienosti kansankulttuurin moninaisuutta ja myös sitä, mitä kaikkea myös kintaisiin voi kutoa. Erityisesti pidin Agricola-huoneesta, jossa saattoi kuulla ja lukea erilaisten sanojen merkityksistä.

Mukana oli myös erikoisia ratkaisuja, kuten vitriini, johon oli koottu erilaisia esineitä ilman kontekstia: ikoneita, toorakäärö ja karhunkallo, muun muassa (kuva yllä). Ymmärsin asettelun viestin niin, että nämä kaikki ovat esineitä, joille ihmiset ovat antaneet erityisen arvon, mutta ne ovat vain esineitä.

Minusta näitä esineitä ei pitäisi esittää ilman kontekstia: niiden merkitys ja niille annettu arvo nousee siitä yhteydestä, jossa niitä on käytetty.

Suosikkini näyttelyssä on ollut ja yhä on Pyhä Anna itse kolmantena -veistos (yllä). Jeesus-vauva on kadonnut Marian sylistä, värit ovat ihmeellisen kirkkaat, katse elävä.

Hieno näyttely!