Tilaa katseen kantaman verran

by katja

Kevät on tuuhea ja kirkas, valo kulkeutuu kaikkialle, löytää kaiken. Ihmiset kömpivät pesistään sen alle, yhteen, rannoille, puistoon.

Minä en tiedä, mihin menisin. Tai tiedän, ja menen. Kun päivä ei ole vielä alkanut, kun ilta on tullut. Menen sinne, missä valo on lempeämpi, hämärä liikkuu.

Työpäiviä on jäljellä seitsemän tai viisitoista, laskutavasta riippuen. Ajattelen enemmän niitä seitsemää. Ajattelen sitä, että niinä päivinä menen töihin, kävelen luokkaan ja olen siinä.

Talvi on ollut pitkä, ja erilainen. Kun puistossa odottamatta törmää tuttuihin ihmisiin, hämmentyy. Tältäkö se tuntuu, jutteleminen. Näin kokonaisvaltaistako on ihmisten kohtaaminen. En muistanut sitä.

En muistanut sitäkään, miten se voi tyynnyttää mieltä. Auttaa muistamaan, että maailmassa on monenlaisia asioita ja minun asiani ovat vain yksiä joukossa.

Huomaan, että minun ja maailman raja ohenee. Se läpäisee enemmän kuin pitäisi. Ihminen tarvitsee suojaa, välimatkan, katseen kantaman, jonka päässä olla. Siinä välissä olisi oltava tilaa tuulelle ja levottomille ajatuksille, niin ettei se kaikki näkyisi maailmalle. Olisi jotakin omaa.

Nyt en tiedä missä se oma on.

Se kertoo väsymyksestä ja tästä pitkästä talvesta. Keväästä, joka tuli hiljaa ja sitten yllättäen.

Se kertoo kaipauksesta ja jonkin, aivan oman, hakemisesta.

Sen aika on nyt. Olen sille auki, mutta on odotettava vielä hetki.

Ajateltava muuta, käännettävä selkä.