Elina Jokinen: Säröjen kauneus

by katja

Kirjallisuudentutkija ja kirjoittamisen opettaja Elina Jokinen on kirjoittanut kirjan Säröjen kauneus, sisäisen tarinasi voima (Tuumakustannus, 2020). Kirja on intensiivisesti kirjoitettu, se ei tyydy kirjoittamaan etäältä vaan asettuu lukijan vierelle, sinutellen: ”Tämän kirjan tehtävä on kulkea vierelläsi silloin, kun haluat pohtia omaa elämääsi ja kaipaat jonkinlaista opastusta sisäisille tutkimusmatkoillesi.”

Kirjan tärkeimpänä aiheena ovat tarinat ja tarinan kertomisen voima. Sen taustalla on kirjoittajan maailmankuvan muuttuminen ja motiivina halu vaikuttaa tai vahvistaa jokaisen oman tarinan merkitystä. Se on syntynyt kirjailijan esikoisromaanin rinnalla.

Kirja esittelee taustallaan olevan maailmankuvan heti alussa. Sen mukaan maailma jakautuu kahtia, järjen valtakuntaan ja tarinoiden valtakuntaan. Tieteen ja arkisen toiminnan maailma on järjen valtakuntaa, tarinoiden valtakunta nousee esivanhempiemme ymmärtämästä tarinoiden voimasta. Tarinoiden valtakuntaan kuuluvat taide, kaunokirjallisuus, muinaiset myytit ja kertomukset – kaikki se, mikä voi koskettaa ihmistä paljon tiedollista ainesta vahvemmin.

Kirja kannustaa ja kutsuu toimimaan maailmassa ja sen hyväksi, mutta muistaen tarinoiden merkityksen ja etsien omaa tarinaa, luottaen siihen.

Kirja ammentaa monista aineksista. Siinä on vivahteita jungilaisesta psykologiasta ja arkkityyppien ja kollektiivisen tiedostamattoman voimasta. Siinä on vaikutteita psykologiasta, tärkeimpinä Dan McAdams ja Erik H. Erikson. Taustalla vaikuttaa kirjailijan oma kirjallisuudentutkijan koulutus.

Kirja esittelee ja ammentaa vahvasti suomalaisesta mytologiasta, mutta ei niinkään kansanrunoudentutkimuksesta tai uskontotieteestä, vaan erityisesti Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin kokoamien kansanuskoa esittelevien teosten pohjalta.

Jollain tapaa kirja tuo mieleen Pauliina Kainulaisen teokset – sillä erotuksella, että Kainulainen liittää vanhan suomalaisen maailmankuvan kristilliseen elämänkatsomukseen. Molemmat näkevät vanhassa (ja kadotetussa) suomalaisessa maailmankuvassa viisautta, joka on hyvinvoinnille ja selviytymiselle välttämätöntä.

Kirjan näkökulma on kiinnostava, mutta minusta tuntui, että siitä puuttui joku pala. Liittyykö se pala uskonnontutkimukseen? Sitä on vaikeaa määritellä, mutta huomaan olevani eri mieltä siitä kirjan vahvasta oletuksesta, että ihmisten yhteys vanhoihin tarinoihin on katkennut.

Ajattelen, että maailmankuvan syvärakenteet muuttuvat hitaasti. Tarinat ovat ja niitä kerrotaan, me itsekin kerromme, erilaisina variaatioina.

Kirjassa on kiinnostavia pieniä kertomuksia, paljon viittauksia luettuun ja pohdittuun. Jäin miettimään erityisesti sitä, minkälaisia merkityksiä tähtitaivaalle on annettu – ettei taivaalla oikeastaan ole tähtikuvioita, vaan tähtiä, joille on annettu merkitys ja nähty niissä kuvio.

Kuvista huomaan, että on tullut kesä. Vain haavat ovat lehdistä paljaita.

Vähitellen, hitaasti, tuntuu myös talven ja kaiken sen mukana olleen paino väistyvän. Kuin jokin kevyt kulkisi täällä.