Keväällä 2021 luettua

by katja

Onneksi kirjastokorttiin voi tallentaa lainaushistorian, muuten en muistaisi, mitä olen lukenut. Aina en muista, millä perusteella varaan kirjoja. Monia valitsen kirjaston uutuusluettelosta, toisia kirja-arvosteluista tai blogeista. Kaikkia en saa luetuksi, kaikista ei jää muistijälkiä. Toisten jättämä muistijälki on hyvin vahva, näistäkin kirjoista.

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

Kirja kertoo levottomasta naisesta, joka kohtaa neljän lapsen huolettoman yksinhuoltajaisän ja rakastuu häneen. Tästä seuraa monenlaista. Kirja paikantuu Helsinkiin ja sen ympäristöön, naisen kerrostalokotiin, lapsuudenkotiin, miehen kotiin, yliopistolle, kahviloihin, kaduille. Niihin itsensä etsimisen vuosiin, jolloin on monesta asiasta varma ja monesta hyvin epävarma. Se on naisen kasvutarina, joka herätti sekä vastaväitteitä että myötätuntoa.

Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia

Kirjailija on kirjoittanut toisesta kotimaastaan ja lastensa lapsuusmaisemista matkakirjan. Kirja on hyvin kirjoitettu, se kuvaa kirjailijan kokemuksia maassa nuorena naisena, perheenäitinä, kolumbialaisen suvun miniänä ja työntekijänä. Tiedollinen osuus on osa kertomusta, ei irrallaan siitä. Kokemuksia on niin paljon ja niin pitkältä ajalta, että matkakirjasta tulee monikerroksinen ja perusteltu.

Sergio Augusto Sánchez (suom. Einari Aaltonen): Sade piiskaa asfalttia (2021)

Sain tämän kirjan lainaan heti Elämäni Kolumbian jälkeen ja hetki oli sopiva. Kirjailija on kolumbialainen, novelleista syntyy välähdyksenomainen kuva ihmisistä erilaisissa elämäntilanteissa: hakemassa apua lapsettomuuteen, etsimässä merta, tekemässä selvää elämästään. Novellien todellisuus on karu, ne liittyvät toisiinsa niin, että kokonaisuus on romaanimainen.

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen (2021)

Tätä romaania en uskaltanut päästää liian lähelle. Se kertoo yhden pojan ja hänen perheensä tarinan, yksinäisyyden jälkeen. Yksinäisyyksiä on monia, mutta ensimmäinen alkaa vanhempien kuollessa auto-onnettomuudessa. Perheen lapset joutuvat sisäoppilaitokseen, siellä poika tutustuu Alvaan, josta tulee hänelle tärkeä. Enempää en voi paljastaa, mutta kirja on intensiivinen tutkielma yksinäisyydestä ja kohtaamisista, jotka läpäisevät sen.

Trevor Noah: Laiton lapsi (2020)

Suuren suosion saanut kirja avasi ennennäkemättömällä tavalla apartheidia käytännössä. Samalla se oli jotenkin riemukas kuvaus eräästä äidistä ja hänen pojastaan, heidän voitoistaan ja tappioistaan, sitkeydestään ja taistelustaan.

Delia Owens: Suon villi laulu (2020)

Kirja kuvasi merkillisen vahvasti suolla eläneen perheen ja erityisesti sen tyttären elämää. Perhe toi mieleen Westoverin kirjan Opintiellä – tällaisia kummallisia perheitä on Yhdysvalloissa, ainakin kirjoissa. Kirja kuvaa yksilön ja yhteisön suhdetta, erilaisuutta, kohtaamisen vaikeutta, esteiden voittamista. Kieli on kaunista ja päähenkilö erityislaatuinen, kaikilta osin kirja ei ollut uskottava,, mutta hyvä lukukokemus kuitenkin.

Jumpa Lahiri: Missä milloinkin (2020)

Kirjassa on monta pientä lukua (46), jotka kaikki kertovat jotakin päähenkilönsä elämästä. Hän on nelikymppinen Italiassa asuva nainen, joka tutkii tilaa ja ihmisiä ympärillään. Kirja kuvaa hänen arkeaan, kohtaamisia, juhlia, kotia, miehiä, työtä. Kirjaa oli mukava lukea, pala kerrallaan.

Durian Sukegawa: Toguen resepti (2020)

Toguen resepti kertoo pienestä vanhasta naisesta, joka on nuoruudessaan sairastanut lepran ja elänyt siksi eristettyä elämää. Hän ryhtyy auttamaan nuorta Sentaroa paputahnan valmistamisessa, puodissa vierailee usein myös koulutyttö Wakana. Kirja kuvaa vanhan ja nuorten kohtaamisia, avaa kerros kerrokselta Toguen taustaa, luo värit ja syvyyden hänen hahmolleen ja muhkuraisille käsilleen. Minulle tärkein hahmo kirjassa oli vanha Togue, vaikka yhtä lailla se kertoi myös Sentaron ja Wakanan tarinaa.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (2020)

Tämä kirja on puhdasta viihdettä, hyvän mielen kirja, joka auttaa unohtamaan päällimmäiset murheet. Aiheena on nuori Polly, joka on eronnut ja tehnyt konkurssin. Hän lähtee saarelle majakan asukkaaksi ja perustaa leipomon. Tarinan puitteet ovat tutunkuuloiset, tällaisia tarinoita on, perustettava liike vain vaihtelee.

Antti Heikkinen: Einari (2020)

Tähän kirjaan en olisi tullut tarttuneeksi, ellei se olisi ollut miehen lukupiirin kirja. Kuuntelemme kirjaa autossa (kirja on yhä kesken), se on kirjoitettu ihanalla savon kielellä, jota kirjailija itse lukee. Heikkinen ei ole kirjoittanut elämäkertaa Einari Vidgrenistä, vaan romaanin, ja hieno romaani se onkin, hykerryttävä.

Kuvat: Tuomarinkylän kevättä.