Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus

by katja

 

img_9497

Long Litt Woon oli 18, kun hän muutti Malesiasta Norjan Stavangeriin vaihto-opiskelijaksi. Kuukausi asettumisen jälkeen hän kohtasi Eiolf Olsenin, josta tuli hänen puolisonsa. Eiolf oli ensimmäinen Woonin kohtaama norjalainen, joka osasi karttaan katsomatta paikallistaa Malesian. Tästä illasta alkoi keskustelu, joka jatkui heidän koko yhteisen elämänsä ajan.

Woonin isä tapasi sanoa, että Woon sai päävoiton hyvien aviomiesten arpajaisissa, ensiyrittämällä tai oikeastaan yrittämättä. Eiolf oli arkkitehti, Woon valmistui antropologiksi.

Long Litt Woonin esikoisteos Minun sienipolkuni, sienestyksen parantava vaikutus ilmestyi viime vuonna Nemon kustantamana (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen). Kirja on käännetty kahdelletoista kielelle ja sen turvin Woon on voinut heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Syksyllä Woon kävi Suomessa esittelemässä kirjaansa ja Helsingin Sanomissa oli hänestä pysäyttävä kuva: Keskuspuisto, kauniit harmaat hiukset, pää mättäällä, silmät kiinni. ”Ei tämä ole puisto, tämä on metsä”, sanoi Woon.

Kirja syntyi, koska Woonin elämä kääntyi ylösalaisin Eiolfin yhtäkkiä kuoltua. Hän lähti töihin ja kuoli. Woon putoaa pimeyteen ja tyhjyyteen. Ainoa, mikä puolisosta jää, on menetyksen tuska. Sitä Woon ei halua turruttaa lääkkeillä, sillä ”tuskani todisti, että hän oli elänyt, että hän oli ollut minun mieheni.

img_9494

Woon päättää lähteä sienikurssille, koska sitä he olivat suunnitelleet yhdessä Eiolfin kanssa. Yllättäen löytöretkestä sienimaisemiin tulee vaellus omaan surun täyttämään maailmaan. Sienet pakottavat herättämään surun turruttamat aistit: näkemään, haistamaan, maistamaan – lähtemään ja luottamaan. Sienet ja suru limittyvät yhteen ja siitä vuoropuhelusta kirja kertoo.

Surun ja sienten tarina on kerrottu erilaisilla fonteilla. Surusta kerrotaan kursiivilla, sienistä vahvoin pystypäisin ja selkein kirjaimin. Sienet on piirretty yksinkertaisin piirroksin (mutta niiden avulla ei kyllä selviä sienimetsässä).

Sienimetsästä löytyy lumottu, piilossa oleva toinen todellisuus, jossa vallitsee oma logiikkansa. Etsiminen ja varsinkin löytäminen tuovat mielihyvää, rauhaa ja onnea. ”Vain yksi asia merkitsee: että olen juuri siinä ja teen juuri sitä mitä teen. … Sienikaikkeuden avautuessa tajusin, että tie takaisin elämään on yksinkertaisempi kuin olin luullut. Pitäisi vain kerätä kimaltavia ja rouskahtelevia ilonaiheita, seurata sienipolkua yhä edemmäs, vaikken vieläkään tiennyt, mikä minua siellä odottaisi.”

img_9496

Woon kertoo eleettömästi Eiolfin kuolemasta ja siitä maisemasta, johon hän putoaa. Jälkeenpäin hän huomaa, että surutyö muistutti antropologista kenttätyötä. Kenttätyön alkuajat antropologi elää kaoottista aikaa, koska ymmärrystä ympäröivästä kulttuurista ei ole. Se alkaa hahmottua kärsivällisen työn, kuuntelun ja läsnäolon kautta. ”Oli vain yksi tärkeä ero: nyt en tutkinut vierasta ulkoista maailmaa, vaan sisäistä kaiken kattavaa kaaostani. Kuka minä olin mieheni kuoltua? Miten löytäisin elämälleni uuden tarkoituksen? ”Sydämen kenttätyö” on vaativaa.”

Kirja on kertomus siitä, miten sieniretkien myötä Woonin elämä alkaa hitaasti versoa. Hän käy sururyhmän kokouksissa, töissä, siirtolapuutarhamökissä, tapaa ystäviä. Hän kertoo ihmisistä: ”Jotkut, joiden olin odottanut seisovan rinnallani lujina kuin peruskallio, eivät koskaan ilmantuneet apuun, toiset taas, jotka olivat olleet ystävinä etäisempiä, avustivat välittömästi aina uusin ja kekseliäin tavoin. He eivät antaneet periksi ja kulkivat kanssani surun ehdoilla. … ”Olen myöhemmin tajunnut, että minä tarvitsin – monen muun tavoin – eniten sitä, että menetykseni tunnustettaisiin. … En kaivannut suuria sanoja. Kaipasin, että minut oikeasti nähtäisiin tilanteessa, jossa olin.”

img_9492

Woon pohtii ihmisestä jääviä jälkiä ja iloitsee siitä, että Eiolf oli arkkitehti. Hän huomaa, että puolisosta on jäänyt paitsi paljon lämpimiä ihmissuhteita – kohtaamisen jälkiä – myös rakennuksia, joihin voi mennä sisälle ja viipyä. Woonia Eiolfin rakennukset syleilevät ja lohduttavat, ne ovat kuin syli.

Sienipolun edetessä Woon kehittyy yhä taitavammaksi ja kunniainhimoisemmaksi sienestäjäksi. Hän valmistuu sienineuvojaksi ja vihkiytyy salaisuuksiin, hän tarkastelee sienestyksen lumottua maailmaa antropologin oivaltavin silmin. Tämän kehityksen rinnalla polveilee se toinen maailma: syvästi eletty, kiteytynyt:

”Mikä kaikki on kadonnut? Laskutoimitus on hankala, se tuottaisi ongelmia jopa matematiikan Nobelin palkinnon saaneelle. Kun kaksi yksineläjää päättää olla vastedes yhdessä, he luovat jotain, mikä on suurempi kuin osiensa summa. Kun toinen heistä putoaa kuvasta, se, mikä on pariskunnassa ainutlaatuista, katoaa, mutta samalla tapahtuu myös jäljelle jääneelle jotain. Kun kahden ihmisen elämä ja identiteetit ovat kutoutuneet yhteen, on olemassa riski, että yksin jäätyään kohtaa vielä pitkät ajat itsestäänkin vain varjon. Me tänne jääneet maksamme hinnan siitä, että kuuluimme yhteen: yhteiselämän siunaus polttomerkitsee meidät.

Menetetty on jollain laskennallisesti selittämättömällä tavalla arvokkaampaa kuin jäljelle jäänyt. Poissa on myös yhteisten muistojen yhteisomistus. … Jos minä unohdan, meidän koko yhteiselämämmekin katoaa.”

Tämä kirja on sijoitettu kirjastossa tietokirjojen luokkaan 618.24, Mielenterveys ja kuolema. Voin kuvitella, että sijoittaminen on aiheuttanut päänvaivaa, sillä yhtä hyvin se voisi olla sienikirjojen luokassa, ainakin jos kuvat olisivat parempia. Kirjan sieniosuudet eivät kannustaneet minua sienestämään, vaan paljastivat monivivahteisen ja paljon tietoa ja taitoa vaativan maailman, jota kirjan luettuani tuskin uskallan lähestyä.

img_9500

PS. Tässä HS:n jutussa pääsee Woonin kanssa sieneen.

Luin kirjaa Tukholmassa, ja jotenkin sen maisemaan sopivat Medelhavsmuseetin kuvat. Museon kahvila on suosikkini: Cafe Bagdadissa saa hyvää välimerellistä lounasta (esimerkiksi feta-pinaattipiirasta tai Tserkessiläistä kanaa. Pöytiä on myös vitriinien välissä.