Oma saari

by katja

 

 

 

IMG_4502

Syksyisin se tulee: oman saaren ikävä. Onko se ikävä vuosi vuodelta vahvempi? Onko saari niin väkevästi ja luonnollisesti elämään kuuluva, ettei sitä voi enää sulkea pois, unohtaa?

Tänä kesänä minulla oli oma saari. Se syntyi käden ulottuville loman toisena päivänä. Silloin aloin kirjoittaa isoisoäitini elämäntarinaa.

Kirjoitin sitä joka päivä. Se oli pitkää ja hidasta vuoropuhelua edesmenneiden kanssa. Katselin valokuvia, luin kirjeitä, yhä uudestaan. Retkeilin paikoissa, joissa isoisoäiti kulki 90 vuotta sitten.

Saari oli hiljainen ja levollinen paikka, välttämätön kuin hengitys, tai uni.

Jätin kaiken sen, joka ilmestyy ruudulle, miettimättä. Ihmisten arkipäivän kuulumiset, kuvat ja tarinat, jotka eivät ehkä edes kuulu minulle. Joiden huomasin vievän voimia.

Olin oloissani, mutta en lainkaan yksin. Miten paljon lohtua, merkitystä ja iloa voivat tuoda sanat, sanotut kauan sitten. Toisessa ajassa, toisille ihmisille. Mutta kuitenkin: myös minulle.

Nyt minulla on ikävä omaa saartani. Siksi yritän pitää sen käden ulottuvilla. Ojentaa käteni tiukkuvaan lähteeseen, pysähtyä hiljaisuuteen. Joka puhuu, vuosikymmenten takaa!

Kesä päättyi retkeen pohjoiseen. Mies vei minut katsomaan isoisoäidin paikkoja. Koskea, jonka rannalla hän varttui.

Ensimmäistä yhteistä kotia. Meillä oli kylän nimi ja vanha valokuva: löysimme sen. Toista, viimeistä kotia, josta hänet kannettiin kirkkomaahan. Sielläkin kävin, tein haudalle kävyistä sydämen.

Kiitos elämästä isoisoäiti. Kiitos kirjeistä ja valokuvista, jotka isotätini on tallentanut. Kiitos nimestä, jonka annoit esikoisellesi, isoäidilleni. Minä sain sen saman nimen.

Olet ollut tämän kesän ja elämän merkillinen lohtu. Sinun elämääsi vasten olen katsellut omaani.

Saari on. Vuoropuhelu jatkuu.