Turhia taakkoja

by katja

 

WP_20170409_010.jpg

Kävelimme metsän läpi messuun. Ja se metsä oli vihreä, taivas kirkas.

Kevään ääni oksilla, taivaalla, kosteassa sammalessa, polun jäällä. Linnut, vesi. Jään hiljaisuus. Pienten purojen iloinen, loputon solina.

Polun varrella oli kuusi lampea. Reunoilla sulaa, keskellä liikkumaton, valkoinen jää.

”Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet
ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.”

(Eeva-Liisa Manner)

On ollut kevyt ja hyvä olla. Yritin sanoa sen:  o n n e l l i n e n.

Taivas on syvä ja avara ja elämä on ihme.

Viime viikolla katselin arkistossa vanhoja valokuvia. Kuvissa eheä ja onnellinen perhe, ihmiset, jotka ovat kääntyneet toisiaan kohti.

Kysynyt: mitä tapahtui, että se yhteys hajosi, katosi. Että jäljelle jäi sortunut talo. Kukin heistä lähti taholleen. Löysivätkö he toisensa joskus?

Mistä tuli pimeys ja välinpitämättömyys, vai olivatko ne jotakin muuta? Sellaista, mitä en ymmärrä.

Radiossa joku kertoi psykiatri Martti Siiralasta. Hän on sanonut, että jos taakkaa ei pureta, se siirtyy jonkun kannettavaksi.

Ovatko kaukaisten sukulaisteni taakat jääneet purkamatta? Siirrämmekö me niitä yhä eteenpäin?

Tällä viikolla pidin sylissä vastasyntynyttä.

Miten suojella sitä, joka on niin auki elämälle? Niin varassamme.

Joka tuoksuu ihmeeltä ja on ihme.

Kun kulkee metsästä messuun, kulkee läpi ilon ja vapauden. Läpi syvän vihreän, kirkkaan sinisen, metsänavaran.

Paikkaan, jossa on mahdollisuus jättää. Löytää vapaus: ei siksi, mitä on tehnyt, vaan mitä on tehty.

Tuolla tiellä voi yrittää muistaa: taakat ovat turhia. Useimmat taakat.

On ilo ja vapaus, odottamassa. Valmiina.

”…Väsyneet sielumme elpyvät,
jälleen jaksamme jatkaa…”

(virrestä 59)