Vaikka vuoret järkkyisivät

by katja

IMG_6089.JPG

Miten kirjoittaa siitä, mikä on kaikkein yksityisintä? Siitä, joka on jossain mielen syvyyksissä, näkymättömissä – ja silti nähtävissä. Sille, joka näkee.

Miten kirjoittaa ainutkertaisesta – joka on silti yleistä ja samalla ihmisyhteisöille ominaisten lainalaisuuksien alaista?

IMG_6093.JPG

Sain eilen luettua loppuun Terhi Törmälehdon esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät (2016, Otava). Kirjaa piti lukea hitaasti. Se ajattelutti niin.

Kirja on hämmentävä siksi, että se onnistuu tavoittamaan näkymättömän maailman. Se ei jää siihen, mikä näkyy ja on helppoa ja ilmeistä, vaan pääsee taakse, piiloon. Kirjailija onnistuu löytämään sanat.

Kieli on poikkeuksellisen kaunista. Ihmisen ja uskonnollisen yhteisön suhdetta kuvataan pieteetillä, joka on mahdollinen vain sellaiselle, joka tietää.

IMG_6095.JPG

Kirjassa kerrotaan kainuulaisessa körttikodissa kasvaneen Elsan tarina. Elsa liittyy nuorena tyttönä helluntaiseurakuntaan. Törmälehto kuvaa taitavasti erilaisten maailmankuvien vaivalloisia kohtaamisia kotona ja kodeissa.

”Äiti piti itseään esteetikkona, mutta oli kauneuden lajeja joista äiti ei tiennyt. Luopumisen kauneus, vaikkapa. Ja luopumisen lajeista kauneimpia oli luopua mahdollisuudesta valita. Siinä missä äiti näki taantumusta ja alistamista, minän kuihtumista, Elsa näki yksinkertaisuutta, kaunista ja jumalaista. Hän näki maailman monimutkaisuuden silenevän tolkuksi. Onnettomimpia olivat ne jotka luopuvat. Eivät vaihtoehdoistaan, vaan siitä että niitä on.” (s. 272)

Elsalla on vahva kielen ja maailman taju, hän tietää missä pitää puhua mitäkin kieltä. Elsan ystävät eivät aina tiedä ja tästä koituvat rajanylitykset ovat Elsalle kauhistus.

IMG_6097.JPG

Ylioppilasjuhlien jälkeen Elsa lähtee Kolumbiaan helluntailaisten konferenssiin ja jää sinne. Hän kulkee yhteisöllisyyden ja itsenäisyyden väliä, uskon ja epäuskon matkaa. On Manuel, viidakosta sissien vankeudesta pelastunut, joka piirtää Elsaan.

”Tämä on Manuelin rauha. Manuelin kauhut ovat toiset, jotkin suuret ja uhkaavat ja minulle vieraat, mutta tässä, missä on minun rauhattomuuteni, on Manuelin rauha.

Ilta käy lähemmäs, mutta minä en tahdo että Manuel lähtee. – Piirrä minuun vielä jotain.

Manuel sulkee television ja hakee kynänsä, tulee taakseni sohvalle ja ottaa olkapäistä kiinni, asettaa minut nojaamaan eteenpäin. On hiljaista, Manuel valitsee kynää. …” (s. 149)

IMG_6102.JPG

On Santiago, joka tulee ulkopuolelta: ”Elsa, minä en kestä että se kirjoittaa sinuun. Tai piirtää.”

On Paola, terävä ja tarkka havaitsija ja peili.

” – Sinä et voi uskoa tuohon.

Ajatus tulee häijynä kuin äkkiä tullut yö. Entä jos en tuonutkaan Paolaa herätyskokoukseen Paolan iankaikkisen elämän vuoksi. Enkä huonon omatuntoni vuoksi. Entä jos toin Paolan telttaan saadakseni kuulla sen mitä nyt kuulen. Jotta Paola sanoisi sen, mitä en itse sano.” (s. 180-181)

IMG_6099.JPG

Monta kertaa kirjaa lukiessa yksinkertaisesti hiljenin. Miten usein saa lukea (tai katsoa) tökeröä tai sinne päin kulkevaa kuvausta uskonnollisuudesta ja sen voimasta? Miten harvinaista tällainen kuunteleva, katseleva, aiheensa läpikotaisin tunteva kertominen on.

Kertominen, jossa tavoitetaan uskon ja epäuskon merkillinen raja. Kuulumisen ja kuulumattomuuden hetteikkö, joka on toisille kuin selkeä kartta, toisille salaisuuksien suo.

Toisaalta – en tunne helluntailaisyhteisöä niin hyvin, että osaisin arvioida kirjaa siltä kannalta. Ovatko kirjan kuvaukset yhteisöstä todellisia ja mahdollisia? Vai onko kirjailija tietoisesti lyönyt yli jossakin?

Sitä en voi tietää.

Terhi Törmälehdon tulevia kirjoja jään kuitenkin odottamaan.

 

Mainokset