Kirja äidin ja kirjailijan masennuksesta

by katja

Pauliina Vanhatalon kirja Keskivaikea vuosi kuvaa yhden vuoden kirjailijan elämästä. Kirja on omaelämäkerrallinen ja sellaisena ensimmäinen laatuaan Vanhatalon tuotannossa. Aihe on tärkeä: masennus ja siitä selviäminen.

Kirja kertoo myös kirjailijan elämästä ja sen vastuksista, haaveista ja täyttymättömistä toiveista. Se kertoo äidin masennuksesta, talon rakentamisesta, lapsista ja rakkaudesta.

Vaikka kirjan aihe on masennus, sen vahva pohjaväri ja tärkeä tekijä selviytymisessä on rakkaus. Rakkaus on kuvattu kauniisti ja lohdullisesti. Siksi kirjassa on häivähdys armoa.

Kirjassa tarkastellaan masennusta kokemuksen pohjalta, vuoden kiertoa vasten. Kirjailija odottaa pääsevänsä kuntoutukseen ja pääseekin. Hän syö lääkkeitä, mutta päättää olla lähtemättä terapiaan.

Tärkeä avain kirjailijalle on oivallus omasta luonteesta. Hän kirjoittaa useamman luvun verran introvertin vanhemman elämästä ja päätyy suhteuttamaan ideaalia ja todellista itseään. Hän kysyy, miksi ne ovat niin kaukana toisistaan?

Luvut introvertista vanhemmasta jäivät mietityttämään minua. Introverteista on ilmestynyt lukuisia kirjoja viime vuosina, ja joitakin olen lukenut. En kuitenkaan muista lukeneeni siitä vanhemmuuden näkökulmasta.

Juuri tässä osuudessa oli asioita, jotka ovat merkityksellisiä ja jotka itsekin tunnistan. Kun vanhemman ideaali on niin vaativa – ja introvertti vanhempi ei aina tunne täyttävänsä sitä rauhankaipuussaan – on tärkeää pohtia miten voisi kuitenkin olla riittävän hyvä vanhempi. Miten kaikilla perheenjäsenillä olisi tilaa kaltaisuuteensa?

Toisaalta luulen, että kirjassa kuvattu elämänvaihe on kaikkineen niin vaativa, että muutkin kuin introvertit olisivat sen jälkeen levon ja hoivan tarpeessa. Päättymätön remontti, kotona tehtävä ja keskittymistä vaativa työ, pienet lapset…

Vaikka kirjailija välillä huolehtii siitä, syntyykö vuoden mittaiseksi aiottuun kirjaan masennuksen kaari kokonaisena, jossain määrin niin tapahtuu. Kirjailija alkaa ymmärtää mieltään, hyväksymään keskeneräisyytensä ja käsittämään, etteivät kaikki kirjailijan elämää koskevat haaveet olekaan merkityksellisiä. Merkityksellisiä ovatkin ne asiat, jotka hänellä jo on. Sellaiset kuin puoliso, lapset, koti, mahdollisuus kirjoittaa.

Pauliina Vanhatalon kirja on tärkeä. Se on hyvin kirjoitettu, rohkea ja avaa rehellisesti masentuneen ihmisen maailmaa. Se on kirjoitettu iholta ja tulee iholle.

Huomasin, että kirja on herättänyt ilmestyttyään keskustelua ja kirjailijaa on haastateltu aiheesta useaan otteeseen sekä lehdissä että TV:ssä. Ja jäin miettimään sitä, että tuo on kirjailijan ammatin varjopuoli (minusta). Kirjailijan on jaksettava olla esillä, vai onko?