Kirjoittaa heistä, joita ei enää ole

by katja

Nämä hiihtoloman päivät. Retkeilyä jäisellä ladulla, vihreässä metsässä. Kävelyä jäällä, joka on kirkas ja loputon.

Ikävää pohjoiseen, nyt, kun siellä on lunta ja taivas sininen. Edellisestä pohjoisen talvimatkasta on kauan.

Kirjoja, kirjoittamista. Jonkun, vielä nimettömän aloittamista.

Luen kirjeitä ja katselen valokuvia kaukaa. Voinko ymmärtää mennyttä maailmaa, sen ihmisiä, joista toiset tulin tuntemaan?

Minkälainen oli maailma 100 vuotta sitten? Tämä sama, vanha maailma.

Onko minulla lupa kirjoittaa heistä ja heidän kohtaloistaan?

Katsella valokuvia, lukea kirjeitä ja päiväkirjoja? He ovat minulle sukua ja minulla on siihen lukemiseen lupa. Mutta silti. Se on eri asia.

Haluaisin oppia ymmärtämään heitä.

Kun tutkin heidän vaiheitaan, huomaan, että heidän surunsa on minun suruani. Se on kulkenut aavistuksena ja tietona yli sukupolvien. Jo ennen kuin tiesin.

Eivätkö tavat surra, kertoa ja vaieta kulje?

Haluaisin ottaa yhden vuosikymmenen heidän elämästään. Ottaa valokuvat, kirjeet ja päiväkirjat. Katsoa, miten menetyksistä suurin kulkee siinä kirjoituksessa.

Silti tiedän: enimmäkseen se ei kulje. Silloin, kun elämään syntyy aukea, yllättäen tai odotettuna. Se aukea on hiljaisuutta täynnä.

Ei pidä väittää, että tuntee sen. Jokaisella on omansa.

Jotakin on kirjoitettu kirjeisiin ja sitä jotakin olen lukenut. He kirjoittavat myös siitä, mille ei sanoja ole. Ja sen lukeminen ottaa aikaa.

Silti haluan lukea, tutkia ja yrittää ymmärtää. Asettaa sen kaiken omaa aikaansa ja paikkaansa vasten.

Jos vain pystyn siihen, jos minusta on siihen.

Miksi?

Koska me rakennumme toisistamme. Tila, jossa valitsemme, syntyy siihen. Menneen ja tulevan risteykseen. Oma huone, tehdä samoin tai toisin.

Mutta emme me kanna vain surua ja pimeää. Kannamme myös iloa. Tekemisen tapoja, katseen suuntaa. Selviytymistä, hymyä, naurua.

”Eletään se hetki mikä voidaan

sellaisena kuin se tulee.

Ei elämässä muuhun pysty,

paitsi että voi tehdä toisen iloiseksi.

Voi jättää kukan taittamatta.

Voi jättää puun pystyyn.

Voi olla tappamatta.

Voi olla lyömättä.

Ei voi olla olematta surullinen silloin tällöin.”

(Eeva Kilpi)

 

 

 

Mainokset