Monenlaiset minämme

by katja

kirjasto1.jpg

Posti toi uuden kirjan. Se on niin tuore, että tuntuu olevan yhä lämmin. Kirja on Katriina Järvisen Saanko esitellä, Monenlaiset minämme (Kirjapaja, 2017). Tutustuin ensimmäisen kerran Järviseen lukemalla Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjan (2007, yhdessä Laura Kolben kanssa). Lukuhetkellä tuo kirja onnistui sanoittamaan sellaista, mikä vasta etsi hahmoaan mielessäni.

Muutama vuosi sitten olin kuuntelemassa Järvisen luentoa lasteni koulun vanhempainillassa. En enää muista, mikä oli aihe, mutta sen muistan että pyörästäni puhkesi kumi ja kävelin koko viiden kilometrin matkan kotiin pyörääni taluttaen. Silti minua ei harmittanut, mieli oli täynnä ajatuksia.

kirjasto2.jpg

Tämän kirjan aiheena on minuus, tarkemmin monenlaiset minämme. Sosiaalipsykologina Järvinen lähestyy aihettaan yhteisösuhteen kautta. Hän haluaa nostaa esille erityisesti kolme asiaa.

Ensiksi sen, ettei yksilön minuus ole hänen hallinnassaan, vaan lauman jäsenenä hänen on otettava huomioon muiden ihmisten vaatimukset ja pyrkimykset. Ympäröivät olosuhteet siis vaikuttavat siihen, mikä potentiaali ihmisessä toteutuu ja miten.

Toiseksi sen, että joidenkin ihmisten ominaisuudet eivät kelpaa lähiyhteisölle tai sovi yleisiin normeihin. ”Vääränlaisuus” voi johtua monista syistä ja vääränlaisen selviytymiskeino voi olla se, että hän on eri ihminen eri tilanteissa.

Kolmanneksi Järvinen haluaa muistuttaa, että minuus on moniulotteinen ilmiö. Se ei ole sidoksissa vain hetkeen, vaan kantaa mukanaan aiempia minuuksia ja ohjautuu kuvitellun tulevan minuuden mukaan.

kirjasto3

Järvinen on kirjoittanut kirjan esseenomaisesti, omia kokemuksiaan hyödyntäen. Osittain ne ovat tuttuja aiemmista kirjoista, mutta mukana on myös uusia kokemuksia ja uusia näkökulmia. Lisäksi hän viittaa sekä tutkimus- ja kaunokirjallisuuteen että elokuviin. Mukana on myös haastatteluja, sekä nimellä että nimimerkillä.

Kirjaa voi lukea monipolvisena kertomuksena, joka kulkee eteenpäin. Ajoittain mietin rakennetta ja otsikointia, aiheet limittyvät toisiinsa ja kiertyvät yhteen uudelleen. Kuten minuus?

kirjasto4.jpg

Kirjan aihepiirissä on jotain hyvin tuttua. Luulen, että olen pohtinut minuutta ja ihmisen identiteettiä aina. Olen seurannut läheltä ihmisiä, joilla on ollut monta minuutta – ja heitä, joiden varma, rauhallinen minuus näyttää olevan aina turvallisen sama.

Luulen, että olen aina tiennyt myös yhteisöjen voiman. Yhteisöissä on sääntönsä ja roolinsa – ja ihminen tulee niiden kanssa toimeen tai sitten ei. Olen myös kamppaillut erilaisten ulkoa annettujen määreiden kanssa ja etsinyt hitaasti omia selviytymiskeinoja.

sks1.jpg

Katriina Järvisen elämänkokemuksista muodostuu kirjassa kuin elämänmittainen kenttätyömatka. Matka alkoi fundamentalistisessa helluntailaiskodissa, jatkui irtioton myötä tukholmalaisessa lähiössä ja sitten yliopisto-opiskelijana ja myöhemmin opettajana ja tutkijana entuudestaan vieraassa yliopistomaailmassa. Näiden elämän kerrosten päälle tulevat kokemukset ystävänä, tyttöystävänä, kahden tytön äitinä, eronneena naisena ja vaimona

Yliopistolla Järvinen on kuin Liisa Ihmemaassa – ja juuri sen lukeminen on silmiä avaavaa. En ole lukenut samoja aineita, mutta olen istunut samoilla peruskursseilla ja tunnistan opettajani puheenparren. Professorin, jonka mielestä voi tutkia vain kaukaisia kulttuureita. Järvinen päätyy tekemään juuri päinvastoin, mutta sellaisen tutkimuksen aika tulee näissä oppiaineissa vasta myöhemmin.

sks2.jpg

Järvinen arvioi tässäkin kirjassa oivaltavasti uskonnollista ympäristöä kasvuympäristönä. Pysähdyin mm. kohtaan, jossa hän arvioi selviytymistä yhteisössä. Järvisen mukaan ”parhaiten järjissään” selvisivät ne, jotka olivat vahvasti maallisessa elämässä kiinni – olivat uskovaisten seurassa uskovaisia, mutta elivät muuten elämäänsä vailla turhia syyllisyydentunteita. He osasivat ottaa seurakuntaelämästä jyvät, kuten yhteisöllisyyden, ja jättää akanat, kuten oman minän kuolettamisen.

”Vilpittömät uskovaiset taas joutuivat jossain vaiheessa kasvokkain yhteisön valtapelien kanssa.” Heistä moni ei Järvisen mukaan selvinnyt koskaan uskonyhteisöstä paljastuneesta raadollisuudesta.

Järvinen kuvaa helluntailaisyhteisöä, jonka on jättänyt yli 30 vuotta sitten. Näin pitkän ajan kuluessa mikä tahansa yhteisö muuttuu, mutta kuinka paljon?

sks3

Jäin miettimään myös sitä, että Järvisen mukaan minuutta ja elämänhistoriaa kohtaan tunnetaan kiinnostusta ennenkaikkea ylemmissä yhteiskuntaluokissa. Niissä ihmisissä, jotka ovat saaneet aikaan jotain merkittävää. Theodore Dalrympleen viitaten Järvinen toteaa, että alempi yhteiskuntaluokka saattaa kertoa elämästään vain pakotettuna, sosiaaliviranomaisten tai oikeusistuimen edessä. ”Oman minän pohtiminen ei ole myönteinen oivallusten ja itseymmärryksen lähde”.

Tähän haluaisin väittää vastaan. Johtuuko erilainen ajatteluni sitä, etten ole opiskellut yhteiskunnallisia aineita? En ole tottunut ajattelemaan yhteiskuntaluokkia, vaikka toki tunnustan niiden olemassaolon. (J.P. Roosin elämäkertaseminaarissa mietin kuumeisesti, mitä kaaderi tarkoittaa. En ollut koskaan kuullut sanaa, enkä kehdannut kysyä).

Folkloristina väitän, että mihin tahansa luokkaan kuuluva ihminen haluaa kertoa elämäntarinansa, jos saa siihen mahdollisuuden. Halu kertoa on erityisen voimakas silloin, kun elämässä on tapahtunut voimakkaita muutoksia, mutta usein kertomisen tarve syntyy vasta, kun aikaa on kulunut riittävästi. Tosin – kaikki muutokset eivät aja kertomaan elämäntarinaa. Eikä kaikista tule kertojia, edes tilaisuuden tullen.

sks4.jpg

Pidin kirjassa siitä, että siinä erilaiset vähemmistöt ja niiden merkitykset tulevat nähdyiksi. ”Sosiaalisen elämän tragiikka on siinä, että kukaan ei voi välttyä väärin nähdyksi tulemisen kokemukselta. Joidenkin kohdalla se ilmenee vain ohimenevänä tilanteissa, toisten kohdalla koko minuus on kiistanalainen tai yhdistynyt negatiiviseen stereotypiaan, esimerkiksi alhaisen statuksen ryhmään tai ihanteiden vastaiseen ulkonäköön.”

Ensimmäisen kerran tulin todella ajatelleeksi minuuden moninaisuutta ollessani työssä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Huomasin, että sama ihminen saattoi lähettää oman elämäntarinansa useisiin erilaisiin kilpailuihin, aina erilaisesta näkökulmasta kerrottuna.

Oli muuan Meeri, joka kertoi tarinansa reumaperinteen keruukilpailussa, karjalaisten elämäntarinakilpailussa ja vielä jossakin, jonka olen unohtanut. Tarinat olivat erilaisia. Hän ei kuitenkaan ollut epärehellinen, vaan valitsi vain elämästään sellaisia puolia, joiden uskoi kiinnostavan siinä yhteydessä. Niinhän me kaikki teemme?

sks5

Järvinen sivuaa kirjassaan suurten tarinoiden merkitystä minuuden luomisessa, Juhana Torkin Tarinan valta -kirjaan viitaten. Tätä pohdintaa olisin kaivannut lisää. Suurilla tarinoilla, lauluilla, runoilla ja kertomuksilla on valtava merkitys. Ne voivat olla lohtu tai avain: mahdollisuus ymmärtää.

Yhdestä kertomuksesta tai laulusta voi tulla punainen lanka, joka sitoo yhteen elämän monet merkillisyydet ja antaa ikkunan, josta omaa elämää voi katsella. Ja siinä  näkyy jokin mieli.

 

Kuvat ovat Helsingin kauneimmista rakennuksista, Kansalliskirjastosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja kirjastosta. Tiloista, joista olen usein löytänyt lepopaikkoja ja hiljaisuutta. Paikoista, joissa olen lukenut tarinoita ja kokenut sekä pettymyksiä että oivaltamisen iloa. Paikoista, joissa oma minuuteni on rakentunut.