Ihmisen muistolle.

by katja

 

img_5554

Eilen siunattiin kylmään ja lumiseen maahan kummisetäni, vuonna 1924 syntynyt. En ole pitkään aikaan ollut veteraanihautajaisissa: oli liikuttavaa nähdä, miten hautaan arkun päälle laskettiin ensimmäisenä havuseppele, jossa oli sinivalkoiset nauhat. ”Sen maan poveen, jota kerran puolustit”.

Tämän kummisedän kotona olen viettänyt pitkiä aikoja, viikkokausia, silloin kun olin nuori tyttö. Heille tulin melkein suoraan Amerikasta 12-vuotiaana, kun minulla oli kova ikävä Suomeen ja muu perhe jäi vielä sinne. Kävin kouluakin heiltä, yhdessä serkkuni kanssa.

Olivatko lapset ennen enemmän yhteisiä? Ainakin minulla oli monta kotia, joissa minua pidettiin kuin omaa. Koteja, joista yhä tuikkii kutsuvaa valoa. Moni niistä yhä on, mutta toiset ovat vain muistoissa. Mutta miten läsnäolevina ja todellisina, kuitenkin!

Tämä kummisetä huomioi lapset ja välitti heistä, mutta ei yrittänyt vaikuttaa heihin. Hänellä ei ollut tarvetta kasvattaa tai muuttaa. Hänen läsnäolonsa oli pakotonta: sai olla oma itsensä ja se oli hyvä.

Kummisetä ei tuonut itseään esille mitenkään. Hänellä ei ollut tarvetta siihen. Mutta hän oli mukana, keskusteli. Usein näkökulma oli tuumaileva ja humoristinen.

Hänellä oli vaikeita ja kohtuuttomiakin elämänkokemuksia, mutta niistä huolimatta hän kykeni suuntautumaan eteenpäin. Elämään. Menetysten jälkeen tärkeitä olivat läheiset, turvallinen arki, pienet sattumukset, elämän syvä ja pysyvä perusta.

Läheiset ihmiset ja muistot, me rakennumme niistä. Ne ovat elämän pohjavirtaa, väliin unohtuvaa, kuitenkin niin väkevästi olevaa. Virtaa, joka vahvistaa ja kannattelee. Tuo luottamusta.

 

 

 

 

Advertisements