Hoivan ikävä

by katja

img_5111

Jossain ihmisen pohjalla on hoivan ikävä. Kaipaus syliin.

Kun on sairaana, sen muistaa. Näkee pohjaan asti, ilman kulkemisen ja tekemisen kerroksia. Taivasta vasten, pohjaan.

Huomaa ikävän.

img_5126

Miten monia asioita teemme hoivan ikävässä, käsittämättä sitä itse?

Ja jätämme tekemättä?

Mietin kaikkia niitä vanhempia ihmisiä, joita olen tavannut haastattelumatkoilla ja elämäntarinaryhmissä. Miten he puhuivat ensimmäisestä sylistä? Joka oli, tai jota ei ollut?

Miten sen varjo tai lämpö oli kulkenut mukana, kaikkialle. Kannatellut, laittanut liikkeelle, tekemään.

IMG_5147.JPG

Miten sen muisto oli kulkeutunut omissa käsissä, omassa hoivassa, eteenpäin.

Moni hoivaa ikävöivä oli löytänyt kotiin hoitaessaan muita. Ja silti, vielä 70 vuotta äidin menettämisen jälkeen Olga alkoi itkeä. Aina, kun tuli äidistä puhe.

Kuin se olisi tapahtunut eilen.

IMG_5138.JPG

Hoivaaminen ei ole vain antamista vaan myös saamista. Silloinkin kun siihen ei ihan kykene. Kun sylissä on joku, muuttuu syliksi. Lämpö säteilee.

Erityinen sylin laji ovat ihmiset, joista tulee kuin elämän taustaväri. Jotakin, jonka olemiseen ja horjumattomuuteen voi luottaa.

Joita vasten voi etsiä paikkaansa ja – kukoistaa.

IMG_5137.JPG

Tänä syksynä olen käsittänyt, että elämässäni on ollut paljon sellaisia ihmisiä. Tätejä, isosiskoja (ei oikeita, mutta silti aivan oikeita), opettajia, ystäviä, ystävien perheitä.

Heitä on ollut kaikkialla, missä olen kulkenut. Heistä kiitos.

Advertisements