Keittiöremontti ja muita huolia

by katja

IMG_4703.JPG

Kun yhden viikon aikana on tehty keittiöremonttia, aloitettu uusi jakso ja puolisokin on tehnyt ympäripyöreitä päiviä, huomaa viikon lopulla olevansa tolpillaan, juuri ja juuri. Minun remonttikestävyyteni ei ole kovin hyvä. Kun koti on levällään, olen levoton. Rauhaa vailla.

Mutta pian se on ohi. Odotan yksitoikkoista arkea ja varsinkin hellaa ja uunia. Tiskikonetta! Oikeaa espressoa mutteripannussa! Hiljaisia aamuja, kun kaikki on paikallaan ja pöydällä lehti.

IMG_4702.JPG

Koulu alkoi kaksi kuukautta sitten. Joululomaan on kaksi ja puoli kuukautta. Kun syksy alkoi, ajattelin siinä säilyvän jotenkin rauhan ja oman ajan. Omat tärkeät.

Pitkään ne pysyivät, mutta vähitellen on ollut pakko luopua. Työssä on kaikkea liikaa. Liikaa uudistuksia, liikaa uusia kurssisisältöjä (tai vanhoja, uudessa järjestyksessä), liikaa suuria ryhmiä ja liikaa ihmisiä, liian pienissä tiloissa.

Suvantoja kaipaan. Hiljaisuutta, syytä.

IMG_4708.JPG

Voisiko työtä tehdä vähemmän henkilökohtaisesti? Etäämpää?

Jokin henkilökohtaisuus tuli elämääni sairauden myötä. Tuliko se jäädäkseen? Onko kerran potilas aina potilas?

Se asia minulle annettiin. Kokemus, joka ei lähde pois. Se on saanut tekemään työssäkin sellaista, mitä en muuten tekisi. Olemaan toisin. Mutta viekö se henkilökohtaisuus voimia? Voisinko opetella tekemään toisin?

Ennen minulla oli erilaisia minuuksia eri paikoissa, mutta nyt on vain yksi. Elämä on yksi, mutta joskus itsenään eläminen kysyy voimia.

Onko muita mahdollisuuksia?

IMG_4724.JPG

Nyt mielessä tämä Rakel Liehun runo:

"Tiesi varrella valo kypsyy.

Aamussasi se oli kuultava

kuin nuoren unikon terä.

Nyt, kun kukat kuuntelevat jo

kypsymisen hiljaista käskyä

ja sydänpäivä laulaa antaumuksen

        taistelulaulua,

nyt se on syvän persikankeltainen,

se värisee kuin helteessä vuoret.

Niin kuin et tietäisi

että vain vähän voi muuttaa.

Ja silti yrittäisit muuttaa paljon.

Luopumatta säteilisit lämpöä

näihin kohtaamisen maisemiin

ja tekoihin

jotka kirvoittavat olemisen

    lähes yhtä syvältä kuin

                   tuska,

kirkkain lamppu,

joka ihmiselle on annettu."
(Rakel Liehu, kirjasta Valo, läheisyys 1977)