Kirjoja syksyyn

by katja

IMG_4691.JPG

Jokailtaiset lukuhetket ovat tärkeitä, mutta tänä syksynä kirjat ovat tulleet luetuiksi hitaasti. Ei ole ollut voimia. Monesti on pitänyt palata alkuun: mistä olikaan kyse.

Ne kaksi romaania, jotka olen saanut luettua, olivat hyviä, ajatuksia herättäviä – ja jollakin tapaa tosia. Molemmat kuvaavat kokemuksia, jotka ulottuvat yli sukupolvien. Jälkiä, joiden paino voi olla musertava. Silti sen alta voi nousta uusia alkuja.

Ensimmäinen kirja oli Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein (Siltala, 2016). Stein on puolanjuutalainen mies, josta tulee uskomattomien vaiheiden jälkeen katolinen pappi. Kirja kattaa miltei vuosisadan, 1930-luvulta tähän päivään. Stein päätyy Israeliin ja elää siellä israelilaisena katolisena, tai juutalaisena katolisena. Hän on tinkimätön ihminen, joka ei kumartele ketään. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että kirjan esikuvana on todellinen henkilö, munkki nimeltään Oswald Rufeisen.

IMG_4692.JPG

Toinen kirjan päähenkilöistä on saksalainen Hilda, joka päätyy Danielin seurakuntaan työhön. Kirjassa seurataan hänen kasvuaan nuoresta tytöstä aikuiseksi. Hilda on tärkeä: juuri hänen näkökulmansa avaa olennaisella tavalla Steinin hahmoa.

Ulitskaja tuntee aiheensa: kirja antaa aiheestaan monipolvisen ja ristiin valottuvan kuvan, joka haastaa lukijansa. Kuvan, joka voi hyvin olla totta. Minua pysähdytti eniten pohdinta Steinin identiteetistä: kuka ja mikä tuo tinkimätön mies oli. Häntä oli helppoa pitää harhaoppisena, mutta omassa linjassaan hän oli johdonmukainen. Kirja toi vahvasti mieleen oman syksyni Juudean vuorilla. Asuin yhteisössä, jossa asui suomalaisia kristittyjä ja israelilaisia messiaanisia juutalaisia. Kysymys identiteetistä oli totta myös heille.

IMG_4693.JPG

Toinen syksyn kirjoista oli Sirpa Kähkösen Tankkien kesä. Kirja on Kuopio-sarjan seitsemäs osa. Nyt kuvataan yhtä kesää, kesää vuonna 1968. Se on synnyinvuoteni. Tuosta kesästä tekevät tankkien kesän Prahan tapahtumat.

Oli jännittävää seurata aikaa, josta on kuullut niin paljon. Minun perheeni matkusti tuona kesänä Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja Itävallassa. Matkaa siivittivät monenlaiset ilot, mutta myös pelko. ”Prahasta lähdimme tankkien alta”, sanoo isä. Kesän lopulla olin syntyä Wienin synnytyslaitoksella.

IMG_4698.JPG

Kähkösen kirjassa kesää seurataan monien kertojien näkökulmasta. He ovat enimmäkseen  vanhoja tuttuja, joiden tarinointiin on ilo palata. Koettujen sotien jäljet ovat vielä 60-luvun lopulla vahvat. Niiden jälkien alta kurotetaan kohti uutta. Toisille se on mahdollista, kaikille ei. Tankit nostavat pintaan vanhoja pelkoja, jotka ovat todellisia. Jäin miettimään sitä, herättivätkö Prahan tapahtumat Suomessa näin suuria pelkoja. Tämän kirjan luettua se on helppo uskoa.

Kirjassa Kuopiota puretaan ja vanhan tilalle rakennetaan uutta. Kaupunki muuttuu. Kähkösen savonkieli on äidinkieltäni: mummun, ukin, tätien ja enojen kieltä. Se on kuin syli, jossa voi olla.

IMG_4694.JPG

Sillä kielellä Kähkönen tavoittaa jotain hyvin pysyvää. Pieni Hilla on Anna ja Lassi Tuomen lapsenlapsi. ”Mutta eihän sille sovi nauraa, miten ihminen näkee itsensä. Mietin vain, niinkö pikku Hillakin sitten määrittelee olemisensa: hiljaista sorttia. Näkeekö hänkin itsestään vain sen puolen, joka painaa enemmän; surun himmeän massan. Vaikka sen rinnalla on suuri sädehtivä elämänilon ja riemun ja sanoilla luomisen alue. Olen nähnyt Hillaan hiipivät melankolian säikeet – olen tahtonut sanoa vanhuksille, etteivät he saisi periyttää sitä, eivät kertomatta, mistä se on peräisin. Olen jo nähnyt, miten elämänmittaiet arvoitukset ja suuret kysymykset asettuvat lapsiin: selittämättömät surun hetket niin paljon tummempia kuin arki ja sen rakennelmat, koko tavallisten päivien keveä arkkitehtuuri.”

Mari Martiskainen: ” Tuntuu kuin vapina siirtyisi hänen käsistään minuun, koko olentooni, mutta en minä häntä voi syyttää, en voi sanoa, että hän aiheuttaa tämän tuntemuksen, sillä se on ollut minussa siitä saakka, kun luin nuo muutamat yksinkertaiset rivit. Tämä tunne, että pitäisi nousta ja työntää syrjään tämä kesäpäivän ohut verho: puut, linnut, vanha talo. Että on tullut se päivä, jonka vuoksi minun kotini on aina ollut niin paljas: lähtemisen hetki.”

IMG_4699.JPG

Appi sanoi, että kirja syntyy vasta kun se on luettu. Nämä kirjat osuivat minun syksyyni, sen maisemaan. Ne tulivat luetuiksi, syntyivät – ja vaikuttivat. Löysin kirjoista surua, menetyksiä, raskaiden kokemusten suunnatonta painoa. Mutta myös uusien sukupolvien kyselevää, etsivää keveyttä. On olemassa mahdollisuus: voi syntyä uutta.

Advertisements