Muistot

by katja

IMG_4450.JPG

Olen tänä kesänä lukenut Natalie Goldbergin kirjoja. Kirjastossa ne löytyvät kirjoittamisoppaiden luokasta, mutta ne ovat paljon muutakin. Goldberg kirjoittaa elämänsä kautta, elämällä, ja kertoilee samalla tarinoita itsestään ja omasta kirjoittajan elämästään.

Paras kirjoista on ensimmäinen, Luihin ja ytimiin, joka ilmestyi suomeksi Kansanvalistusseuran kustantamana vuonna 2004. Kirja on havainnollinen ja ravistelevakin opas kirjoittavaan elämäntapaan ja irti päästämisen taitoon. Pidin myös kirjasta Hyvä kaukainen ystävä, joka on omaelämäkerran kirjoittajille tarkoitettu opas.

IMG_4452.JPG

Goldbergin kirjojen teema on sama. Hän ohjaa kirjoittamaan joka päivä, varaamaan sille hetken elämästään, yksin tai yhdessä. Hän ohjaa luopumaan siitä kontrolloivasta katseesta, kenen se onkin, joka katselee kaikkea tekemäämme ja kirjoittamaamme. Hän rohkaisee kohtaamaan sen, mitä pelkää ja häpeää, avoimin mielin.

Minua Goldbergin kirjat ovat herätelleet. Kesän matkoilla olen katsellut ympärilleni, olevaan ja olleeseen. Ihmetellyt sitä suonsilmää, pehmeää lähdettä, sinisen ja vihreän loputtomia vivahteita, valon kimallusta, tummia syvyyksiä, juuria, mutta myös keveyttä – joita muistojen maisemissa on.

IMG_4456.JPG

On asioita, jotka luulee muistavansa. On vaikkapa neljä muistoa ensimmäisiltä elinvuosilta, ei enempää. Mutta kun pysähtyy, muistelee, heruttelee, kuten Eeva Kilpi sanoo – niitä onkin paljon enemmän.

Sitten on muistoja, jotka ovat kuin koteloituneet kuviksi ja kertomuksiksi. Ne voi kertoa, niitä voi katsoa, mutta ne eivät muutu. Mitä niiden takana oikein on? Noiden usein kerrottujen, muisteltujen, satuttavien ja yhä kipeiden kuvien katveessa? Miksi en muista tarkemmin: tuoksuja, ääniä, varjoja. Ne on kuin lyöty lukkoon, lopullisesti.

IMG_4457.JPG

Tällaisiin kertomuksiin törmäsin tutkijan työssäni usein. Niiden taakse pääseminen vaati useita tapaamisia, kysymyksiä, levollista muistelua, pakottomuutta. Entä kun ne muistot ovat omia?

 

Mainokset