Mitä jää?

by katja

IMG_4050.JPG

Joitakin kertoja olen seurannut kuolemista läheltä. Hiipumista ja väsymystä, syvän levon kaipausta. Elämän iloa ja halua. Painanut käden kylmenneelle poskelle, otsalle. Katsellut maailmaa ihmisen jälkeen.

Mitä meistä jää?

Kysymys on aivan erilainen yleisesti kysyttynä, passiivissa, kuin omalle kohdalle muutettuna. Siitä tulee äkkiä kipeä ja oma, väistämätön. On hyvä, ettei sitä tarvitse muistaa, aina.

Jonkun toisen kohdalla kysymykseen on helpompi vastata. Nähdä, mitä jostakin minulle rakkaasta ihmisestä on jäänyt. Luottamusta, rakkautta. Sanoja, kosketus. Tila, joka ei täyty koskaan. Tila, jossa ihminen on vaikka ei ole. Esineitä, kirjeitä, tarinoita. Elämä. Minun ja meidän.

IMG_4053

Lapsuudenkodissani oli paljon esineitä, joilla oli tarina. Oli isoisän Kiestingissä veistämä juomaleili ja hänen tuntolevynsä. Oli vanhoja kirjoja ja kirjeitä. Mummun tilkkutäkit ja pitsipeitto, korut.

En ole halunnut omaan kotiini kovin monia esineitä lapsuudenkodista. On tuntunut tärkeältä valita ne muistot, ne tarinat, jotka tekevät hyvää. Ja antaa toisten jäädä. Pitämisen ja jättämisen välillä on kohta, jossa voi pysähtyä hengittämään. Onko siinä vapautta? Joskus.

Kulttuurintutkimusta opiskelleelle jäljet ovat itsestäänselvä asia. Jälkiä meistä jää ja arvokkaimpia ovat ne, joissa on jotakin henkilökohtaista. Riitasointu, joka rikkoo odotetun harmonian. Käsiala, joka rosoisuudellaan poikkeaa muista.

Ehkä siitä ei jälkikäteen tunnista, kuka hän oli. Mutta huomaa, että oli. Niitä jälkiä on kalliossa ja patsaissa ja rakennuksissa, tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja. Altamiran ihmeelliset härät, omat kalliomaalauksemme, vanhat kansanrunot ja laulut. Sanat ja nimet.

IMG_4047.JPG

Vaikka siivouksen mullistava voima leviää kansanliikkeen tavoin, en ole heittänyt pois omia päiväkirjojani ja kirjeitäni. En ajattele, että ne kertoisivat minusta jotakin olennaista. Mutta ne kertovat siitä ajan hetkestä, jota olen elänyt.

Kun on omissa töissään etsinyt johtolankoja ja yrittänyt rakentaa kuvaa jostakin, jota ei enää ole, ei omiakaan voi heittää pois. Ainakaan suinpäin.

Paljon kyllä voisi heittää pois ja ehkä pitäisi. Mutta miten sitten tutkitaan näitä aikoja, joista ei juuri mitään jää? Tai jää, mutta ei sellaista, mikä olisi henkilökohtaista, omaa.

IMG_4062

Omista kirjoituksistani tärkein, ainakin kirjoitushetkellä, oli kirjoitus isästäni. Kirjoitin sen kirjaan, joka julkaistiin isäni syntymäpäivän kunniaksi. Sen kirjoittaminen oli ohuella mutta kestävällä nauhalla kulkemista, tasapainoilua.

Kirjoituksen julkaiseminen ei ollut ongelmatonta, mutta välttämätöntä se oli, minulle. Että sai kertoa oman tarinansa. Kirjassa sille oli paikka ja siihen se jäi.

Tekstin kolme ensimmäistä lausetta ovat yhä totta: ”Jokaisessa ihmisessä on särönsä ja salaisuutensa. Hiljaisuus, valkoinen vyöhyke, oma. Tämänkin artikkelin aiheena on ihminen jonka tunnen ja jota en tunne, isäni…”

Paljon on sanottu puolestani, mutta tässä minä olen sanonut. Se on oma jälkeni muistoista, joihin on niin monta näkökulmaa. Kipeitä, levollisia, lämpimiä, surullisia, iloisia. Kuin ikkunoita, jokaisella omansa.

IMG_4059.JPG

Sairauden jälkeen en pitänyt hautausmaista. Vaikka aikaisemmin olin käynyt hautausmailla jouluisin ja pyhäinpäivinä, silloin lopetin sen. Ajatus mustasta maasta kylmäsi, halusin kulkea elävien joukossa. Palavasti, kokonaan.

Viime vuoden aikana olen taas kävellyt hautausmailla: viivähdellyt, katsonut. Toiset niistä ovat lempeitä ja levollisia, kuten tämä kuvien pohjoinen kirkkomaa Keminmaan kivikirkon ympärillä.

Läheisen hauta tekee hautausmaasta mahdollisen. Se on paikka, jossa voi muistaa yhdessä. Johon voi tulla itsenään, olemaan. Siellä on myös merkkejä toivosta, jonka turvin luopuminen on mahdollista. Kaikki ei häviä, jotain on, pysyy, vaikka sitä emme ymmärrä.

IMG_4063

On kummallista, että ihmiset katoavat ja esineet voivat pysyä.

Olisiko pysyvintä meissä se, mitä olemme toisillemme? Katse, kosketus, tapa katsoa maailmaa, kertoa tarinoita, laulaa.

Olla lähellä.