Arka ilo

by katja

WP_20151121_009

Usein käy näin.

Joulunalusviikot täyttyvät ohjelmasta. Mutta minä haluaisin kääntyä sisään. Olla jossakin hiljaisessa paikassa, yksinkertaisesti. Tehdä pieniä asioita. Olla näkemättä ketään tai vain hyvin harvoja, yksi kerrallaan.

Silti minäkin lähden moniin paikkoihin ja niissä voi olla hyvä. Mutta on kaipaus.

WP_20151121_006

Viime viikonloppuna kävelin vieraan kaupungin katuja, pohjoisessa. Oli kylmää, lunta. Aamulla sininen hämärä valkeni hitaasti. Istuin kahvilassa aamupalalla, kynttilän valossa.

Tuossa kaupungissa on paljon muistojen kerroksia, siksi siellä ei ole aina helppo olla. Mutta nyt löysin jotain omaa.

WP_20151121_001

Sain myös tavata ystäviä, kuljeskella siskon kanssa, olla mukana juhlassa, niiden ainutkertaisessa ilossa.

Kaikkien kohtaamisten välissä kävelin, yksin, en mihinkään vaan katuja pitkin. Kaupungin yllä oli sininen hämärä, ohut valo.

WP_20151121_005

Vieraan kaupungin arkistossa katselin sukuni vanhoja kuvia ja kirjeitä. Mietin sitä, että muistot ovat, kunnes niitä ei ole. On asioita, joita kukaan muu ei muista. Ne ovat minun mielessäni, tekevät minut.

Historia on sitä että yhtäkkiä ei olekaan enää ihmisiä joilta kysyä, pelkkiä lähteitä vain.” (Katja Petrovskaja: Ehkä Esther). Meistä tulee historiaa, kun meitä ei ole. Siihen asti elämä on auki, mahdollinen: sen ihmeet ja lohtu.

Vieraasta kaupungista löysin myös Kirsti Muinosen maalaukset, niiden häpeämättömän ja hurjan ilon ja elämän.

Huomasin: jossakin virtaa arka, mutta voimistuva ilo elämästä. Olemisen jokaisesta hetkestä, sen mahdollisuudesta. Elämä tässä ja nyt, oleva ja tuleva.

Haluan lämmitellä näillä tulilla, olla osa maailmaa.