Muutos ja siitä selviytyminen

by katja

IMG_1704

Syyslomalla luin Anna Ahmatovan runoja.

”Säälimätön aikakausi käänsi minut/ kuin joen./ Elämäni vaihtui. Omani ohi/ se virtasikin toiseen uomaan,/ enkä nyt rantojani tunne./ Oi kuinka monesta näytelmästä jäinkään pois,/ väliverho nousi ilman minua ja laski;/ kuinka monta ystävää jäi tuntematta,/ kuinka monen kaupungin ääriviiva/ olisikaan saanut vedet silmiini,/ kun nyt tunnen yhden ainokaisen kaupungin,/ ja sen löydän unissani hapuillenkin;/ kuinka monet runot jäivät kirjoittamatta – / nyt ne ympäröivät minut kuin näkymätön kuoro,/ joka kenties vielä joskus tukahduttaa minut…” (Anna Ahmatova, runosta Viides, Leningrad 1945)

Ahmatovan elämään mahtui monta säälimätöntä aikakautta. Kuinka monta kertaa nuo aikakaudet käänsivät hänet kuin joen, aina uuteen suuntaan? Oli aika, jolloin hän ei voinut säilyttää mitään kirjoittamaansa. Runojen oli kuljettava mielessä, omassa ja ystävien.

IMG_1708

Luin muitakin viime vuosisadan runoja.

”Nyt edessäni valoisa tasanko./ Sen näen selvemmin kuin koskaan./ Hymnin kaltaisena koen arkipäivän/ kun muististani nousee/ taustaksi pakolaisen/ risainen rannikko.” (Viljo Kajava, runosta Nyt edessäni valoisa tasanko)

Tuo valoisa tasanko ja hymnin kaltainen arki, miten paljon valoa ja lämpöä niissä on. Keltaista ja oranssia. Tulen hehkua.

IMG_1729

Tuon vuosisadan ”säälimättömiä aikakausia” vasten oman elämän muutokset ovat pieniä, ja hyvä niin. Mutta silti rauhallisinakin aikoina yhden ihmisen elämässä on paljon muutoksia. Varsinkin kasvavien lasten äitien elämässä. Lapset ovat, menevät, tulevat, muuttavat, palaavat ja muuttavat taas. Ja minä katselen pieneksi jääneitä vaatteita ja mietin, mitä ehdin sanoa. Tai kysyä. Ehdinkö mitään. Tuliko jotain valmiiksi, ei.

On ihmisiä, jotka viihtyvät muutoksessa. Ja toisia, joille pysyvyys ja hiljaisuus ovat elämän laasti ja raikas tuuli. Jaksamisen tae. Mutta muutosten tullessa ei kysytä, viihtyykö niissä, haluaako niitä. Ne tulevat ja eletään läpi, kuten eletään.

Minä olen muutoksille hidas. Niiden tullessa haravoin lehtiä, leivon sämpylöitä, lämmitän saunaa, siivoan, kudon. Teen sitä, mikä tuo pysyvyyttä, hiljaisuutta, lepoa.

Jos haluaa muuttaa elämäänsä, se käy vain tekemällä. Kun kaipaa pysyvyyttä, sitäkin voi löytää tekemällä. Silti se pysyvyys voi olla unta vain.

IMG_1737

Joskus pyöräilen töistä kotiin toista tietä. Se tie vie läpi lapsuuteni metsän. Mutta kun ajan sen metsän reunaa, en tiedä tunnistanko sitä enää.

Silloin se oli loputon. Vihreät siimekset, kalliot ja notkelmat jatkuivat ja jatkuivat. Niiden lomassa oli leikkipaikkoja, kulkumiesten majoja ja hiihtolatuja. Laelta näki kauas.

Nyt metsää on reunoilta pienennetty. Rata on tullut lähemmäs, aita korkeammaksi, pyörätie on saanut asfaltin. Metsällä on rajat, ennen niitä ei ollut. Ei minulle, meille.

Pyörätieni jatkuu mutkittelevan joen varteen. Sen joen varressa kuljin pienenä, toisessa kohtaa. Siksi se on aivan tuttu.

IMG_1738

Maisemat muuttuvat, ja aika. Siksi pysyvyys on tärkeää. Jokin, jonka lähellä on kotona, levossa. Olen oppinut, että sen voi löytää uusista ja uusista paikoista, saman levon ja tuttuuden.

Eikä vain paikoista. Sen voi löytää kielestä, puhetavasta, tarinoista, kirjasta. Väreistä, hiljaisuudesta. Se on lauluissa, joita kuuntelen ja laulan. Tapahtumissa, joihin ikonia maalatessa kuljen, kuin huoneeseen joka oli ja on.

Se on humisevassa, tasaisessa sykkeessä, jota jään kuuntelemaan korva sydäntä vasten. Kun olen levoton.

IMG_1705

Mainokset