Jokaisella maanosalla on kirjailijan kasvot

by katja

IMG_1690

Olen matkustanut Euroopassa, Lähi-idässä, Afrikan reunalla ja Pohjois-Amerikassa. Muissa maanosissa en ole käynyt. Kun ajattelen maanosia, ne kuitenkin tuntuvat tutuilta. Maanosilla on ihmisen kasvot ja enimmäkseen ne kasvot ovat tulleet tutuiksi kirjoista. Kirjat tuovat maan iholle, ihon alle. Niissä on tuoksuja ja makuja, ääniä, hiljaisuutta.

Kirjojen maanosat ovat toisenlaisia kuin uutisten maanosat. Niissä on syvyyttä ja karheutta, hymyä ja ilkikurista naurua, syvää iloa ja paljon surua.

Pohjois-Amerikka

Tämän maanosan kasvot saa itseoikeutetusti Carol Shields, vaikka alueen kirjailijoissa on monia suosikkeja. Margaret Atwood, Paul Auster, Anne Tyler… Amerikka on tuttu myös toisaalta: olen asunut yhteensä kaksi vuotta kolmessa eri osavaltiossa.

Mutta juuri Shields on saanut minut kaipaamaan Vancouveriin, Tyynen meren rannalle. Olen varma, että viihtyisin siellä. Silti kaupunki tuntuu olevan hyvin kaukana, kuin saavuttamattomissa. Tässä kohdassa kirjailijan elämä ja kirjat kietoutuvat yhteen. En muista, olisiko Shields kirjoittanut Vancouverista jossain kirjassaan. Mutta tiedän, että hän muutti sinne itse.

IMG_1691

Etelä-Amerikka

Minun Etelä-Amerikallani on Isabel Allenden kasvot. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, mutta ehkä suurimman vaikutuksen teki Paula, kirja tyttärestä sekä Henkien talo, joka saa mielen kuplimaan ja kihelmöimään. Allende on taiturillinen kertoja, joka vangitsee kuulijansa ja lukijansa.

En voi jättää mainitsematta myöskään Pablo Nerudaa, jonka runoja luimme jo lukiolaisina. Muistan, kun luokkatoverini Outi luki päivänavauksessa, salin kaiteella istuen Nerudan runon. Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni… Huomaan muistavani edelleen monista runoista katkelmia ulkoa.

Etelä-Amerikkani on siis Chilessä, vaikka olen lukenut muidenkin maiden kirjailijoiden teoksia. Mutta suomalaisille Chile on erityinen: sotilasvallankaappauksen seurauksena Suomeen tuli pakolaisia Chilestä ja moni heistä asuu täällä edelleen.

IMG_1694

Itä-Aasia

Itä-Aasian ensimmäiset kasvot syntyivät Tuomas Anhavan ja Pertti Niemisen kääntämistä japanilaisista ja kiinalaisista tankoista ja haikuista. Kirjoitin niitä muistikirjoihini ja koulussa harjoittelimme itsekin tanka- ja haikumittaa. Näiden runojen kirjoittajat saattoi vain aavistaa, heidän surumielisyytensä ja tyyneytensä, pelkistetyt ja paljaat tunteet. Mutta niistä välittynyt maisema oli vahva: puiden tummat ääriviivat taivasta vasten, vesi, kuun kuvajainen.

Koulussa luimme varmaan jo yläasteella kirjan Hiroshiman kukat (1959). Sen kirjoittaja Edita Morris oli ruotsalainen. Nuorelle lukijalle kirja oli väkevä, unohtumaton. Viime vuosina olen lukenut monia sukutarinoita, jotka ovat kuljettaneet kiinalaisten naisten jäljissä. Ensimmäinen ja ehkä vaikuttavin niistä oli Jung Changin Villijoutsenet (1993), elämäkerrallinen teos kolmesta kiinalaisesta naisesta. Kim Echlinin romaani Kadonneet (2009) oli myös pysäyttävä, ja kaunis. Se kertoo Kambodzan kansanmurhasta (1975-1979) ja sen jälkeisistä vuosista.

Huomaan, että Itä-Aasialla on surulliset kasvot. Olenko itse tarttunut vain surullisiin kirjoihin vai onko sellaisia kirjoitettu/käännetty eniten?

Aasiassa en ole käynyt, ja kaksi matkahaavetta minulla on. Haluaisin nähdä Kioton ja Isen pyhäkköjä. Suuret puut, puusta rakennetut temppelit, hiljaisuus. Onkohan siellä hiljaista?

Toiseksi, Kiinassa matkaillut tyttäreni on näyttänyt minulle, että Kiinalla on uutisissa näkyvien kasvojen lisäksi myös monet muut kasvot. Vehreät, kauniit. Sen Kiinan haluaisin nähdä.

IMG_1695

Etelä-Aasia

Minun Etelä-Aasiani taitaa olla Intiassa. Sen kasvot saavat Arundhati Roy ja Jhumpa Lahiri. Molemmat ovat kirjoittaneet perhe- ja sukutarinoita, jotka avaavat valloittavalla tavalla moninaisen, värikkään, rikkaan ja myös hiukan pelottavan Intian elämää. Lahirin kirjoissa Intiaa katsotaan matkan päästä, mutta silläkin näkökulmalla on oma arvonsa. Hänen kirjansa oat tulleet minulle tärkeiksi ehkä juuri sen matkan vuoksi.

Afrikka

Afrikassa on monta paikkaa, joissa haluaisin käydä. Tansaniassa asuneen ystäväni kuvista olen katsellut Serengetin kansallispuistoa, sen käsittämätöntä vehreyttä ja avaruutta. Haluaisin nähdä Etiopian Lalibelan kirkot. Nuo koptilaisten kristittyjen kokonaisista kallioista louhimat ja veistämät harvinaisuudet. Etiopiaan kristinusko tuli varhain ja sillä on monia omintakeisia, ikivanhoja perinteitä. Entä Kapkaupunki – se, johon ensin tutustuin Andre Brinkin romaanissa Tuokio tuulessa. Voisiko sen unohtaa?

Afrikalla on monet, myös aivan tuoreet kasvot. Chimamanda Ngozi Adichien kirjoista on tullut tärkeitä. Tässä kohdassa on mainittava myös Mma Ramotswe, jonka etsivätoimistosta on kirjoittanut Alexander McCall Smith. Nämä kirjat ovat lempeitä hyvän mielen kirjoja, jotka tekevät samalla kunniaa Botswanalle ja sen ihmisille.

IMG_1699

Lähi-itä

Lähi-idästä on sanottava jotakin. Siellä on monia paikkoja, joihin kaipaan. Pääsenkö joskus näkemään Istanbulin Hagia Sofian? Vieläkö pääsen käymään Juudean vuorille?

Lähi-idän rosoiset kasvot saa Amos Oz ja hänen kirjansa Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä. Mutta on muitakin kasvoja. On Naguib Mahfouzin hersyvä Kairo, kahdeltakin matkalta tuttu ja aivan erikoislaatuinen kaupunki, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista.

IMG_1701

Eurooppa

Entä kotoinen Eurooppa, sen äidinkasvot? Kenelle voisin ne antaa, kun ääniä on niin paljon?

Mahdollisuuksia on lukemattomia, mutta nyt annan ne saksalaisrunojen antologialle Puiden lohtu, josta olen kirjoittanut ennenkin. Kirjassa on kaikkiaan 250 runoa 53 runoilijalta vuosilta 1946-2000. Se kertoo Euroopan tarinan, vavahduttavasti ja lumoavasti. Se tarina on kirjoitettu meihin.