Kertomuksen voima

by katja

IMG_1620

Kun oma elämä tai ympärillä oleva maailma hajoaa, mikä antaa turvaa?

Mikä auttaa näkemään merkitystä siinä, missä merkitystä ei ole? Mistä löytyvät kehykset, jotka antavat suuntaa, johdattavat johonkin, lohduttavat?

Kertomuksella voi olla sellainen voima.

Isaac B. Singerin kirja Kuin oma poika, Tarinoita uudesta maasta (1990) alkaa kertomuksella Pikku suutarit. Se on ihmeellinen, sadunomainen kuvaus suutarien suvusta ja ennen kaikkea päähenkilöstään Abbasta. Abba oli taitava suutari, uskollinen juutalainen ja seitsemän pojan isä, joka rakasti puolalaista kotikyläänsä Frampolia.

”Hän osasi tarinan Joosefista ja hänen veljistään ulkoa eikä väsynyt koskaan lukemaan sitä uudestaan. Hän kadehti muinaisen ajan ihmisiä, joille Maailmankaikkeuden Kuningas oli ilmestynyt ja joiden vuoksi hän oli tehnyt ihmeitä, ja hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänestä patriarkkoihin oli sukupolvien katkeamaton ketju – aivan kuin hän olisi itsekin Raamatun henkilö.” (s. 10)

Vähitellen kaikki Abban seitsemän poikaa muuttavat Amerikkaan ja hänen puolisonsa Pesha kuolee koleraan. Pojat houkuttelevat isäänsä Amerikkaan, mutta hän ei halua lähteä. Kun naapuri kysyy, miksei hän lähde, hän vastaa: ”Nu, entä kengät? Kuka ne korjaisi?”

Sitten natsien lentokoneet pommittavat Frampolia ja Abban on lähdettävä.Hän jättää esi-isiensä talon ja syntymäkodin ja lähtee sauva kädessä maailmalle. Pojat panevat maat ja taivaat liikkeelle pelastaakseen isänsä ja lopulta hän on laivassa matkalla Amerikkaan.

Matka on pitkä, meri myrskyää. Abba menettää ajan ja paikan tajun. Kun matka on ohi ja laiva on jo kiinnittynyt laituriin, hän ei ymmärrä sitäkään. Kun pojat tungeksivat hänen ympärilleen, kaikki menee sekaisin, ylösalaisin ja Abba sulkee silmänsä. ”Äkkiä hänen mieleensä tuli Jaakob, joka oli matkustanut Egyptiin, missä häntä olivat vastassa faaraon vaunut. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut tämän saman jossain aikaisemmassa elämässä.”  (s. 28)

Pojat ja heidän perheensä huolehtivat Abbasta kaikin tavoin, mutta hän makaa vuoteenomana ja heikkona. Sitten kaikki muuttuu. Abba löytää sattumalta pienen säkin, jossa ovat hänen Frampolin aikaiset suutarin työkalunsa. Hän alkaa tehdä työtä aamusta iltaan ja korjaa talon kaikki kenkäparit. Eräänä päivänä hän huomaa, että pihalle rakennetussa vajassa hänen rinnallaan ovat kaikki seitsemän poikaa, korjaamassa kenkiä. ”Kaikkien hiukset olivat harmaat, vaikka niissä oli vielä keltaista. Ei, kiitos Jumalan, heistä ei ollut tullut Egyptissä epäjumalanpalvelijoita. He eivät olleet unohtaneet perintöään eivätkä he olleet kadottaneet itseään jumalattomien seurassa.” (s. 33)

Abba rykäisee ja aloittaa laulun, johon kaikki pojat yhtyvät. ”Oli äidillä poikia kymmenen. Oi Luoja, kymmenen! …”

Singerin tarina on lumoava kuvaus suurten kertomusten voimasta. Siitä, miten ne voivat kuljettaa ja antaa lohtua, auttaa näkemään uusin silmin.

Sellaisia suuret kertomukset ovat, ne, joiden varassa maailmankuva ja usko perimmäisiin asioihin lepää. Ne tärkeimmät, joita ilman maailma olisi toinen.

Olen ajatellut näiden kertomusten merkitystä maalatessani ikoneita. Hidas tekeminen antaa mahdollisuuden astua kertomukseen, tutkia sitä, antaa sen puhua.

Suurten kertomusten lisäksi on pienempiä. Niistäkin voi tulla lepopaikkoja ja suunnannäyttäjiä, muistuttajia.

Minulle yksi sellainen on ollut Helvi Juvosen runo Tuohilippi ja lähde (1949). Sen jotkut säkeet: ”Polkua koukeroista/ metsä sinua vie./ Ihmettä tuskin moista/ tarjosi tasainen tie.// Asuu kaikissa puissa/ kauneus hiljainen./ Viipyy lintujen suissa/ onni sen.”


Advertisements