Kun maailma murtuu

by katja

Tutkin vanhaa runokirjaani, kun syliini tipahti valokuva. Kuva on otettu joululomalla 1995. Istun siinä ruotsalaisessa kerrostalokodissa yli 80-vuotiaan haastateltavani Saimin kanssa. Korkeasta iästään huolimatta hän oli nuorekas ja kaunis, valkoiset hiukset kihartuivat niskassa. Hän tarjosi minulle perunoita ja lihapullia. Kahvin ääreltä siirryimme olohuoneeseen ja siellä tutkimme valokuvia hänen albumistaan.

Saimi oli syntynyt vuonna 1915 Vienan Karjalassa. Hän oli 6-vuotias, kun perhe pakeni rajan yli Suomeen. Hän muistaa, miten he menivät Suomen puolella ensimmäiseen taloon. Pakomatkalla olevia ihmisiä oli niin paljon, ettei nukkumista voinut ajatellakaan. Sieltä heidät ohjattiin Kotkan Kyminlinnaan pakolaisleirille. Sinne otettiin vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Miesten piti lähteä etsimään työtä.

Isä löysi työtä, ja perhe vietti kesät isän luona Hapenen saaressa. Talvisin lapset kävivät koulua Kyminlinnassa. Saimin sisko palasi takaisin Karjalaan ja perhekin suunnitteli paluuta. Se ei kuitenkaan onnistunut. Vanhemmat eivät saaneet koskaan tietää, miten tyttärelle Karjalassa kävi.

IMG_1604

Perhe kuuli, että Kemissä olisi pakolaisille työtä, ja he päättivät muuttaa sinne. Isä pääsi Veitsiluodon sahalle työhön. Kun Saimin koulu päättyi, hänkin sai sahalta työtä.

Saimi löysi Kemistä puolison ja he avioituivat vuonna 1933. Perheeseen syntyi kolme lasta. Liitto oli onnellinen mutta jäi lyhyeksi, sillä puoliso kuoli Sallan rintamalla vuonna 1941. Kun Saimi jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa, ehdotettiin hänelle, että lapset annettaisiin adoptoitaviksi. Tämä muisto oli hänelle edelleen vaikea ja hän kysyi: miten olisin sitten selvinnyt?

Viisi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen Saimi avioitui uudestaan. Uusi puoliso oli myös karjalainen. Hän pelkäsi pakkoluovutusta itään ja vei perheen pakoon Ruotsiin vuonna 1948, tuhansien muiden mukana. Saimi sai Ruotsiin myös omat vanhempansa. Siksi hänestä tuntui, että sinne saattoi asettua ja rakentaa kodin. Hän kävi Karjalassa, mutta ei kaivannut sinne. Tärkeintä oli rauha ja turva, ja sen hän oli löytänyt.

Viime päivinä ovat mielessä soineet myös monet muut pakokertomukset. Niitä kuuntelin kahvikupin ääressä 1990-luvun taitteessa monessa kodissa, Suomessa, Ruotsissa ja Vienassa. Miten he kuljettivat minua mukana matkallaan, lumessa ja kylmyydessä, pelossa ja toivossa. Miten he muistivat kodit, joissa saivat pysähtyä.

Heitä oli paljon: yli 33.000 ihmistä käveli Suomeen itärajan takaa, eikä meillä ollut paljon tarjottavaa. Ei ollut vastaanottokeskuksia tai valmista järjestelmää. Pakolaisleirejä ja -kouluja perustettiin, mutta suuri osa pakolaisista kulki omia teitään.

Mitä ihminen tarvitsee, kun hänellä ei ole mitään? Suojaa ja ruokaa, kodin ja työtä. Myötätuntoa ja huolenpitäjää. ”Ei ollut puolestapuhujaa”, sanoivat 1920-luvulla yksin tulleet pakolaislapset.

IMG_1606

Kaksi kertaa olen elänyt sellaisen vaiheen, jossa maailmankuva murtuu. On käsitys maailmasta, mutta tapahtuu jotakin ja kaikki onkin toisin. Ensimmäinen kerta oli 1990-luvun taitteessa, kun itäblokki murtui ja rajat avautuivat. Keräsimme Berliinin muurin palasia ja yritimme ymmärtää, että maailma on toinen.

Nyt on taas sellainen hetki. Me elämme sitä nyt. Ihmiset ovat liikkeellä, käsittämättömin joukoin. Silti jokainen heistä on yksi ja jokaisella on oma kertomuksensa. Kuitenkin luulen, että kertomuksissa on myös samaa. Luulen, että he kaikki etsivät sitä, mitä nuo tapaamani pakolaiset 1920-luvun alussa etsivät. Turvaa ja rauhaa. Mahdollisuutta tulevaisuuteen.

Saimin nimi on muutettu. Kuvat ovat karjalaisten kesäkodista Jollaksesta.