Kultarinta on surullinen kirja

by katja

IMG_0335

Luin tällä viikolla Anni Kytömäen Kultarinnan (2014, Gummerus). Kirjaan on punottu monta kertomusta. Se on kirja 1900-luvun alun Suomesta, kartanon herrasta ja torppareista, metsien työmiehistä ja metsäteollisuudesta, työväenliikkeestä, punaisista ja valkoisista, maailmankatsomuksen etsimisestä, vallankäytöstä, yksinäisyydestä, parantolaelämästä, pelosta ja toivosta. Vielä enemmän se kertoo kuitenkin suhteista: isän ja pojan, miehen ja naisen, isän ja tytön.

Kaikkein eniten se kertoo metsästä ja – surusta. Minulle Kultarinta oli surullinen, mutta myös lohdullinen kirja.

IMG_0337

Kirjassa oli paljon sellaista, mihin saattoi samaistua. Minua puhutteli isän ja pojan suhde. Isän toiveet ja aikeet ja hyvä tahto – pojan myöntyväisyys mutta myös vastarinta ja oman tahdon herääminen. Paljon mietin myös kirjan ihmisten oman tien etsimistä, siinä historian vaiheessa, johon he syntyivät. Mikä on mahdollista ja mikä on mahdotonta? Miten löytää oma tie mahdottomasta?

IMG_0327

Kirjan kaikissa tärkeimmissä ihmisissä tuntui suru. Enimmäkseen suru oli sellaista, ettei sille ollut sanoja, eikä sitä edes yritetty sanoittaa. Se myös jäi kuin salaiseksi osaksi elämää, pohjavirraksi, joka on väistämätön eikä valittavissa.

Eniten minua liikutti parantolaelämään liittyvä yksinäisyys ja suru: että on elettävä ikävöiden, kosketuksen ulottumattomissa, ilman toivoa. Ja lapsen suru, juuri se, jolle ei ole eikä tule sanoja. Menetykset, joita ei selitetä tai jotka selitetään väärin, valheilla.

IMG_0316

Metsästä kirjan ihmiset löysivät lohtua, kukin omanlaistaan. Metsästä kirjoittaessaan Kytömäki kulkee kuin sadussa, unenomaisessa maisemassa, jossa toden ja tarun raja hämärtyy. Hän myös tuntee metsään liittyvät tarinat hyvin.

Kirjan maailma on väkevä, eikä se jää, vaikka kirja loppuu. Ihmiset jäävät mieleen elämään. Miten heidän kävi?

IMG_0339

Kirjasta löytyy kiinnostavia arvioita monestakin paikasta. Luettua elämääKirjapolkuni ja Lumiomena lumoutuivat kaikki kirjasta.

Kuvat ovat luostarin puutarhasta, Valamosta, ja Hengellisyys kansantaiteessa -näyttelystä. Suosittelen sitä, lämpimästi!