Kevät

by katja

IMG_0007

Kevät kulkee aaltoliikkeenä. Lehdet puhkeavat hitaasti, viipyillen. Tulppaanien nuput ovat olleet valmiina jo päiviä, mutta aukeamisen hetki ei ole tullut.

Kevät ottaa mukaan. Näissä vaihtelevissa tuulissa voi olla vuoroin surullinen ja iloinen. Huolissaan ja huolia vailla. Kulkea kevein mielin tai tuskin jaksaa liikahtaa, tarttua toimiin, saattaa loppuun.

IMG_0008

Olen miettinyt sitä, miten ihmiset suhtautuvat vastoinkäymisiin ja elämän ajoittaiseen apeuteen. Siihen, mikä on väistämätöntä ja mitä ei voi muuttaa.

Toivon, että jotakin äitini suvun perinnöstä olisi tarttunut minuun. He ovat toimeen tarttuvaa kansaa. Niitä ihmisiä, joita oikeastaan mikään ei vie kuilun reunalle ja tyhjyyteen. He ottavat tilanteen sellaisena kuin se on, tekevät sen mitä tehtävä on ja keittävät perunat. Istuvat pöytään syömään ja kutsuvat muutkin. Jos jollakin on vaikeaa, he menevät luo ja tekevät taas sen, mikä tehtävä on.

Tämä on sellainen ominaisuus heissä, johon voi kaikissa tilanteissa luottaa. He eivät menetä maalaisjärkeään koskaan vaan katselevat sen valossa ympärilleen. Huolehtien, mutta luottavaisina. Jos elämässä tuntuu olevan ylipääsemättömiä asioita, heidän suhteellisuudentajunsa tekee niistä tavallisen kokoisia.

Tyttäreni sanovat, että mummun luona huolet häviävät. Miten kaunis ja arvokas perintö se on!

IMG_0009

Kouluvuoden viimeiset viikot ovat käsillä. Luen taidehistorian kurssiin liittyviä tutkimuksia ja kirjoitan omaa esseetäni pyhästä Annasta – kuvattuna, kerrottuna ja laulettuna. Koko kouluvuoden väsymys hiipii päiviin. Pian on aika antaa periksi, pysähtyä olemaan.

Illoiksi yritän löytää sellaista lukemista, joka olisi kyllin selkeää ja vahvaa, omaa. Että näkisin tuttuja asioita uusin silmin tai uusia asioita vanhoin silmin. Jotakin pysyvää, jotakin tunnistettavaa, jotakin uutta. Jotain lohdullista?

IMG_0010

”en tiedä miksi jättäisin jälkeni tämän polun sileään hiekkaan,/ miksi talloisin vastasatanutta lunta// en vain malta seistä aloillani tämän kauemmin/ mutta mitä siitä:// kaikki mitä ihminen tekee rikkoo järjestyksen,/ jonka seuraava aalto palauttaa,/ tuisku kohta tasoittaa” (Kai Nieminen)

”väliin tuntuu ettei maailmaa voi hahmottaa astumatta hetkeksi syrjään,/ väliin ettei syrjästä katsoen näe kuin oman varjonsa” (Kai Nieminen)