On elämä meissä yhteinen

by katja

WP_20150425_011

”Olen niin tottunut sinuun, etten huomaa läsnäoloasi, ja voin kirjoittaa: yksin. Mutta jos olet poissa, tasapainoni särkyy, poissaolosi on lapsuuteni kolea syksy, pimeä vuodenaika ja ovien sulkeutuminen.” (Saastamoinen)

WP_20150425_008

”Valvo vierelläni, minä tarvitsen kuuntelijaa, aivojeni kammioissa on musteen värinen pelko niin kuin kirjoittaisin – älä kiellä sanojani, on elämä meissä yhteinen. Kuulen ruohon äänet ja lokit kirkuvat: Minussa ja tässä yössä, meissä, ovat silmät kaikkeuteen.” (Saastamoinen)

WP_20150425_012

”Päivät putoavat kuin siemenet maahan, kasvaa puu, jonka varjossa on hyvä olla, jos muistan olla onnellinen.” (Saastamoinen)

Ovatko nämä rakkausrunoja? Ovat. Tyyne Saastamoinen, Karjalan evakko ja Ranskan suomalainen, kirjoittaa niin paljaasti juuri siitä: rakkaudesta. Hän kirjoittaa kevään alakulosta ja kesän kaipauksesta ja siitä, mitä joskus on: tyhjää. Hän tunnistaa toisen ihmisen ja ilon, jota etsii ja tallettaa. Hän tuntee myös pelon ja pimeän. Tietää, että joskus ne ovat.

Mutta juuri pimeässä hän pyytää: valvo vierelläni. Ja jatkaa: on elämä meissä yhteinen. Voiko sitä kauniimmin sanoa?

Pidän näistä runoista siksi, että ne ovat kuin vastamaailma. Peili, joka heijastuu veden kuvajaisesta. Kaikki on ylösalaisin, mutta selvästi tunnistettavissa. Varjoja ei ole peitetty, ei pimeääkään. Mutta ei myöskään valoa eikä iloa.