Kiitos kirjasta

by katja

IMG_9886

Appeni sanoo, ettei kirjaa ole, ennen kuin joku on lukenut sen. Kirja on se maailma, joka syntyy tekstin ja lukijan välille.

Joskus se maailma on eheä ja heti tuttu, kuin joku lapsuuden kamareista tai oma metsä. Joskus se on yllätyksellinen ja avaa silmät. Joskus se tuo lohtua ja ymmärrystä.

IMG_9854

Joskus kirja syntyy aivan vavahduttavalla tavalla heti ensimmäisiltä lehdiltä. Niin tapahtui, kuin otin käteeni Carol Shieldsin romaanin Ellei (2002, suomeksi 2003).

Kirjasta tulee edelleen mieleen valkoiset lakanat ja kevään valo. Luin kirjaa tuoreeltaan juuri valmistuneessa yläkerrassamme, tummasilmäinen kuopus kainalossani. Se valo osui sänkyyn suuresta makuuhuoneen ikkunasta, hiukan vihertävän raidan läpi.

Luin kirjan kerran. Heti lopetettuani toisen kerran, ja kolmannen. Sitten kirjoitin siitä pitkiä katkelmia päiväkirjaani. Se oli keltainen marimekon kirja. Minulle tuli kirjasta rauhallinen olo. Shields kuvasi juuri sitä, mitä olin ajatellut ja mitä en ymmärtänyt. Hän antoi sille sanat, ja minä ymmärsin ne.

IMG_9887

En enää muista, minkä Shieldsin kirjoista luin ensin. Ehkä Kivipäiväkirjat. Sen muistan, että heti ensimmäisen kirjan jälkeen luin myös kaikki muut.

Sitten löysin Helsingin Sanomien kirjallisuusliitteestä Suvi Aholan haastattelun (2000). Siinä Shields kertoi muuttaneensa puolisonsa kanssa Keski-Kanadasta Victoriaan, meren rannalle. Juttua tehdessä muuttolaatikoiden purkaminen oli vielä kesken.

Shields kertoi myös, että oli sairastunut toistamiseen rintasyöpään, joka oli jo ensimmäisellä kerralla muuttanut hänen ja koko perheen elämän. Artikkelin lopussa Shields kertoo, että on juuri kirjoittamassa kirjaa, joka on aikaisempia ”suorempi, vihaisempi ja särmikkäämpi”. Se kirja oli Ellei.

IMG_9856

Kirjan päähenkilö on 44-vuotias nainen, Reta Winters, kirjailija. Hänen tyttärensä Norah istuu Torontossa kadunkulmassa kerjäämässä, sylissään kyltti, jossa lukee Hyvyys. Hänen äitinsä ei tiedä, miksi.

Etsiessään syytä hän jatkaa arkista elämäänsä ja kirjoittaa kirjeitä ihmisille. Hän ei lähetä kirjeitä, mutta kirjoittaa yhä uusia.

”Norah haluaisi kuulua koko maailmaan tai tuntea edes hetken kokonaisen maailman maun. Mutta sitä hän ei voi tehdä.”

Minäkin janoan lohdukseni ”koko maailmaa”, mutta minä en osaa koota sitä yhteen eikä osaa esikoisenikaan, tytär. Aavistelen, että koko järjestely on jäänyt jotenkin vaillinaiseksi, kuin pronssivalos olisi valimossa haljennut kahtia, kuin tuo esine olisi näkymättömän vian takia jo ennalta määrätty särkymään. Lisäksi minua pelottaa, että olen jäänyt jotakin paitsi, että Norah on jäänyt jotakin paitsi.”

Reta Wintersin teoria tyttären tilanteesta on se, että hän on viimein ymmärtänyt ”miten vähän hänen annettiin sanoa”. …”Joka tapauksessa Norah julisti hyvyyttä – hyvyyttä, ei suuruutta. Ehkä siksi, että hänellä ei ollut mitään muuta tapaa osoittaa olemassaoloaan.”

IMG_9888

Kun olin lukenut kirjan, ajattelin kirjoittaa Shieldsille kiitoskirjeen. Sitten luin lehdestä hänen muistokirjoituksensa. En ehtinyt.

Jotenkin tuota kirjaa ei ole mahdollista kuvata tai tyhjentää sitaatein tai kertomalla lukukokemuksesta. Se on maailma, joka syntyi minun ja kirjan välille. Jotakin hyvin henkilökohtaista: sidoksissa hetkeen.

Olen ottanut kirjan käteeni myöhemminkin, ja tunnistan siitä edelleen nuo samat asiat. Mutta myös surun, joka löytyy jo ensimmäiseltä sivulta. Se kulkee pohjavirtana läpi kirjan: miten selvitä elämästä, sen merkillisyyksistä, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja – hauraudesta.

 

 

Kuvat ovat Münchenin englantilaisesta puutarhasta. Ellei-kirjasta on kirjoittanut ainakin Leena Lumi.