Lapset ja miekkailun taito

by katja

IMG_9672

On kevät. Kuulas ja vielä kylmä, mutta aurinkoa täynnä. Tällä viikolla kävin retkeilemässä lapsuuden leikkipaikoilla, Puu-Käpylässä ja putouksilla.

Mielessä on eilen katsottu Klaus Härön Miekkailija. Todellinen tarina 1950-luvun Virosta, Haapsalusta. Ohjaajan omin sanoin elokuva kertoo ”miehestä, joka ryhtyy opettamaan imperiumin syrjäkolkan lapsille outoa lajia, miekkailua, vaikka taustasta erottuminen on ankarissa oloissa iso riski”. (HS 14.3.2015).

Klaus Härö on ennenkin kuvannut lasten maailmaa. Äideistä parhain (2005) kertoi sotalapsista ja Näkymätön Elina (2002) Tornionjokilaaksossa kasvaneesta pienestä Elinasta. Muita Härön elokuvia en ole nähnyt. Nämä kaikki näkemäni kertovat menneestä maailmasta, 50-70 vuoden takaa. Ne etsivät ja tavoittavat lapsen.

Tässä elokuvassa lapset ovat Haapsalun koulu numero kahden pieniä koululaisia, joista moni joutuu kasvamaan ilman isää ja huolehtimaan itsestään ja joskus myös pienemmistään äidin ollessa työssä.

IMG_9673

Pysäyttävintä elokuvassa on hiljaisuus. Se on Härön tavassa kuvata ja nähdä ihmisensä. Eleettömyys, ihmisten hauras rohkeus. Lasten sinnikkyys.

Monta elokuvan kohtausta on kuvattu Haapsalun asemalla, joka on yksi kauneimmista. Asema on tallentunut mm. Ilon Wiklandin kirjaan Pitkä, pitkä matka (1995). Asema ei ole enää käytössä, mutta siellä voi käydä. Asemakäytävällä on lähtemisen koko paino – mutta myös keveys. Tämänkin elokuvan lähdöissä tuntuivat ne molemmat.

Ja palaamisen riemu!

IMG_9674

Elokuvassa on monta hienoa hahmoa. Ihastuin mummoihin ja pappoihin, erityisesti päähenkilön asuntolan ovenvartijaan. Jaanin isoisä on kuin isoisät joskus ovat: lämmin, unohtumaton.

Päähenkilön ja toisen opettajan kohtaaminen on kuvattu kauniisti. Ja lapset, nuo jäljittelemättömät! Kun lapsia kuvataan, heitä on melkein aina monta, yleensä koko joukko. Mutta miten ihmeellisesti erottuvat ilmeet, tahto.

Elokuvassa oli monta sitaattia, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös. Ne jäivät mieleen soimaan, kertomaan kylmyydestä ja pelosta, mutta myös luottamuksesta ja rohkeudesta. En kirjoittanut niitä, ja siksi nämä voivat olla epätarkkoja:

”Teen vain sen, mitä minulta odotetaan. Siten olen päässyt asemaani.” ”Älä mene Leningradiin!” ”Et anna meille edes mahdollisuutta yrittää”. ”Minusta tuntuu, että olen paennut koko elämäni”. ”Älä koskaan jätä meitä kun miekkailemme!”

Päähenkilö ei itse puhu kovin paljon. Mutta hänen eleensä puhuvat, ja katse.

IMG_9675

Härö itse pohtii päivän lehdessä, mikä on se tämän ajan ”uskontunnustus tai massapsykoosi, jota 20 vuoden päästä ihmettelemme” (HS 14.3.2015). Ja kysyy: miksi lapsi jää aina yksin maksamaan aikuisten valinnoista.

Ehkä kaikkein voimakkaimmin elokuvasta jäi mieleen juuri se. Lapsen yksinäisyys. Mutta samalla myös merkillinen luottamus ja toivo, joka sai heidät toimimaan. Joka kuljetti ja kantoi heitä.

Advertisements