Mitään pysyvämpää

by katja

IMG_9588

Minulla on ikävä lapsiani. He ovat kotona ja kaukana maailmalla. Maissa, joissa en ole edes käynyt.

Ihmisen paikka on sukupolvien ketjussa, vanhempiensa ja lastensa välissä. Tai sitten sivuttain: vanhempiensa lapsena, sisarustensa siskona tai veljenä. Heidän lastensa tätinä, enona tai setänä.

Se paikka luo elämään valoa ja tarkoitusta. Joskus myös muuta. Voi kuulua yhteen ja olla irti, kirjoittaa Martti Lindqvist. Eikö elämä ole keinumista kuulumisen ja irtautumisen välillä? Kaipausta yhteyteen ja vapauteen, omilleen? Onko paras paikka siinä, kun keinu on liikkeessä toisesta toiseen?

IMG_9584

Jotkut ihmiset elävät kauan, toiset vain hetken. Mutta he kaikki ovat osa ketjua, meissä virtaa sama elämä.

”Hän antaa lapsilleen maitoa ja ruispuuroa,/ hän tekee ristinmerkin ikonin edessä ja rukoilee/ pyhimyksiä tänäänkin suojelemaan torppaan suljettuja/ pienokaisia/ sillä välin kun hän itse tekee kartanolle/ yhden kesän neljästäkymmenestä työpäivästä./ Sitten hän astuu ulos, on varhainen aamu/ ja vain maata peittävä kaste lievittää hänen askeleitaan./ Tämä nainen, jonka näemme tässä kulkevan  heräävän/ linnunlaulun ympäröimänä,/ on minun äitini äiti. Rakkauteni häneen syvenee/ sitä mukaa kun vanhenen ja opin näkemään./ Hän ei jättänyt jälkeensä yhtään esinettä, mutta veri/ joka hänessä virtasi, sykkii tänään minussa./ Mitään pysyvämpää hän ei olisi voinut antaa./ Koko elämäni ajan hän tulee olemaan minussa,/ minä sisällyn häneen, missä kuljenkaan on hän mukanani/ ja minun askeleeni ovat hänen askeleitaan. Me elämme/ ja unelmoimme,/ niin, me kuljemme emmekä kulje yksin, tai turhaan.” (Anita Wikman)

IMG_9585

Tätini kirjoitti omasta mummustaan, minun isoisoäidistäni Johannasta: ”Kun valokuvaaja otti valokuvan talon edessä, istuin mummun sylissä. Vielä tunnen, miten hän pani käteni omiensa sisään ja piteli niitä lämpimässä. Se lämpö on lämmittänyt koko elämäni ajan minua ja olen tiennyt, että on ollut joku, joka on minusta välittänyt.”

Tädilläni ei ollut lapsia, ja siksi kaikki lapset olivat hänen lapsiaan. Kun olin pieni, tätini kertoi omasta lapsuudestaan. Kertomuksia oli loputtomasti. Kuunnellessani näin tapahtumat silmissäni. Senkin, kun he olivat enoni kanssa päättäneet kaivaa niin syvän kuopan, että voisivat kutittaa kiinalaisia jalkapohjista.

Aikuiseksi tultuaan hän lähti. Ei Kiinaan, mutta maailmalle, ja kirjoitti matkoiltaan kortteja. Ja minä kirjoitin hänelle. Kortteja, kirjeitä.

IMG_9590

Minäkin kaipaan maailmalle, kaipaan lapsiani kotiin. Lähelle, etäälle. Tähän, tästä.

Yhden ikonini aiheena on Mooses-vauva kaislakorissa. Faaraon tytär ja palvelija korin äärellä. Pensaassa sisko, Miriam: minä tiedän, kuka häntä voisi hoitaa.

Tuossa kertomuksessa on vanhemmuudesta enemmän kuin on mahdollista sanoa. Mitä muuta voi tehdä kuin tilkitä korin, lähettää virtaan ja luottaa?