Kaivattu

by katja

WP_20150203_003

Siitä on jo monta vuotta, kun tutkimme siskoni kanssa isotädin kirjeitä maakunta-arkistossa. Yhtäkkiä huomasimme, että arkistossa on myös isoisoäitimme papereita. Emme tienneet isoisoäidistä juuri mitään. Sen tiesimme, että isoäidillemme ja hänen siskoilleen hän oli liian varhain kuollut, ikävöity äiti. Mutta kuka hän oikein oli, minkälainen?

Tilasimme kansion ja kun se tuotiin pöydälle eteemme, sen avaaminen melkein pelotti.

Kansiosta löytyi isoisoäidin kirjeitä lapsilleen 1920-luvun lopulta ja 1930-luvun alusta. Isoisoäitimme kuoli munuaistuberkuloosiin 9.2.1931, lähes päivälleen 84 vuotta sitten, 45-vuotiaana. Useimmat kirjeet oli kirjoitettu parantolassa tai sairaalassa tai matkalla hoidettavaksi. Osa niistä oli kirjoitettu pojalle, joka oli toisessa parantolassa. Meidän ei tarvinnut lukea kauan, kun aloimme itkeä.

WP_20150203_010

Isoisoäiti kirjoittaa tyttärelleen, isoäidilleni: Rakas Lapseni! Huomenna on syntymäpäiväsi. Rukoillen toivotan Sinulle Jumalan siunausta syntymäpäivällesi ja koko elämäsi ajaksi. Unohtaisiko äiti lapsensa? Ei – lapsi niin yksi kuin toinenkin on osa äidistä niin likeisesti, kuin oma ruumis, sen hermot, sydän ja sielu.

Isoisoäiti kirjoittaa sairaalle pojalleen: Rakas poikani! Kiitos sydämellisestä kirjeestäsi! Minulla on ollut niin ikävä, kun kirjoitit olevasi aivan vuoteessa ja että on kuumetta. Poika parka, saat kärsiä. Kärsi, kestä, lapsi, vähän aikaa ruumiillista tuskaa. Kerran se kuitenkin loppuu. Turvaa Jumalaan! Lue hänen sanaansa!

WP_20150203_004

Isoisoäiti tuntui heti tutulta. Hänen elämänsä oli lyhyt ja tuntuu jääneen kesken. Olen etsinyt hänestä jälkiä ja yrittänyt tutustua häneen, mutta enimmäkseen olen jäänyt tyhjin käsin. Kirjeet luettuamme tuntui, että ehkä hänestä on kuitenkin jäänyt jotakin hyvin konkreettista.

Olin eilen häissä, joissa morsiamen isoisä piti puheen. Minulle jäi siitä mieleen yksi lause: yhden ihmisen elämä on katoavainen, mutta elämä kuitenkin jatkuu. Juuri siltä noiden isoisoäidin kirjeiden äärellä tuntuu. En tuntenut häntä, isänikään ei ehtinyt nähdä häntä. Siitä huolimatta hän tuntuu tutulta, koska hän on kaikissa meissä.

Isoisoisämme avioitui isoisoäidin kuoleman jälkeen. Isoisoäidistä ei puhuttu kovin paljon, edes kirjeissä, mutta pienestä asti tiesimme, kuka oli puuttunut perheestä. Ketä kukaan ei voinut korvata, niin kuin yhtä ihmistä ei voi. Lapset viittasivat kirjeissään häneen, jota ei ollut, mutta suoraan hänestä ei kirjoitettu. Tyhjän tilan ja kaipauksen suuruus tuli kuitenkin meille hyvin selväksi, niin puheista kuin kirjeistäkin.

Isoisoäitini oli taiteilija T.G. Tuhkasen mallina hänen maalatessaan Tyrnävän kirkon alttaritaulua. Taulun Neitsyt Marialla on isoisoäitini kasvot. Tuon maalauksen lisäksi on lukuisia kuvia, sitten ovat nuo kirjeet. Viiltävät, lohdulliset ja tutut.

WP_20150203_006

Kuvat ovat Kaisankodista, jonka isoisoäitini aikalainen, Kaisa Kallio perusti Espoon Bodomiin väsyneille äideille. Isoisoäitini syntyi 1886, Kaisa Kallio 1878.