Aurinko käy, joskus

by katja

IMG_9331

Nämä valoisat kuvat on otettu eräänä kauniina lokakuisena aamuna Porvoon kujilla. Oli kirkasta ja kaupunki heräili hiljalleen. Me olimme liikkeellä ennen sitä.

Nyt, kaksi kuukautta myöhemmin, pimeys on verhonnut maan. Siihen pimeään tottuu ja kun on tottunut siinä voi vain olla. Tottuu hämärään aamulla, päivällä ja illalla. Aurinko käy, joskus, ja katoaa taas.

Ehkä hämärässä on helpompaa olla väsynyt. Pysähtyä olemaan, hievahtamatta. Sulautua maisemaan.

Käsittää, että takki on tyhjä. Tai kadonnut kokonaan.

IMG_9334

Tässä pimeässä olen katsellut kuvia valosta ja lukenut pientä kirjaa. Se on Lars Huldenin hurmaava runokirja Ei tähtiä tänä yönä, sir  (Siltala, 2012).

Kirja kertoo vanhenemisesta, luopumisesta, kirjoittamisesta ja elämästä. Hulden katselee ympärilleen pilke silmäkulmassa, mutta silti hän kuvaa ajattomia tuntoja. Elämän haurautta ja kipeyttä. Vanhenemisen väistämättömyyttä.

IMG_9344

”Mikä oli minun tehtäväni/ tässä maailmassa?/ En pysty muistamaan/ että minulla olisi jokin tehtävä./ Mikä oli se suuri asia jota halusin?/ En pysty muistamaan mitään suurta/ jota olisin halunnut. Niin,/ kerran ajattelin että/ kuin kohti aurinkoa kohotetuin käsin/ tervehtisin kielen alkusyntyä./ Siitä on kauan jo./ Vuosien mittaan ratkaisin/ joitakin pieniä osaongelmia,/ pieniä ja erikoisia kuin minä itsekin./ Suuret ovat jäljellä.” (Hulden)

IMG_9343

”Arimpiin kipupisteisiini/ en halua kajota,/ en suoda niille kirjaimia./ Se tekisi kipeämpää/ kuin pystyn kestämään./ Joten tyydy, hyvä lukija,/ tällä kertaa vakuutukseen/ että niitä on, ja monia/ jotka eivät koskaan parane./ On olemassa kaavio/ kuin suurenpuoleinen hiihtokilpailun/ latuprofiili./ Hyvällä tekniikalla selviytyy voittajaksi.” (Hulden)

IMG_9333

”Sitten kuuluu yhtäkkiä rakas ääni/ puhelimesta juuri kun päivänpaisteeni/ oli sammunut/ ja minä tein matkaa maailman/ pimeällä puoliskolla./ Ja katso! Taivas kirkastui,/ tuli päivä, tuli huominen,/ ylihuominen,/ vaikka tiedän että…” (Hulden)

 

 

 

Advertisements