Hiihtäen uuteen maailmaan

by katja

IMG_9396

Me tulimme tähän kaupunkiin hiihtäen. 

Tähän lauseeseen päättyy Sirpa Kähkösen romaani Graniittimies (2014). Lause on Jekaterinan, ja sillä hän aloittaa kertomuksen, jonka on usein kuullut Klara-tädiltä.

Tuo kertomus kerrotaan romaanissa. Se alkaa 1920-luvulta, rajalta: Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty.

IMG_9402

Kirjan päähenkilöt hiihtävät läpi metsän, kohti itää.

Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat. (s. 9)

Hiihtäjät hiihtävät kohti vallankumousta, jota haluavat olla tekemässä. He kulkevat kohti ihanteitaan ja maailmaa, jonka toivovat mahdolliseksi.

He jättävät taakseen äidinkielen ja etunimensä ja sen, ”mitä kotimaaksi kutsutaan”.

IMG_9390

Graniittimies on kuvaus vahvoista, syvällä koko olemuksessa olevista ihanteista ja niiden hitaasta murtumisesta. Lähtijöillä ei ole, mihin palata, mutta he eivät edes halua palata.

Kähkönen kirjoittaa muutoksen toiveesta ja muutoksen mahdollisuudesta. Klara, kirjan päähenkilö, käy keskustelua työtoverinsa Galkinin kanssa: Galkin jäi yöksi lasten kanssa taloon. Kun vaihdoimme muutaman sanan takahuoneen ovella, Galkin sanoi: ”Siitä muutoksesta. Minä uskon että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä”. (s. 162)

Minä halusin avata itseni elämälle, kirjoittaa Klara, ja niin hän tekeekin, löytölasten kautta. …Annoin heille suurimman, mitä minulla oli kenellekään antaa: pysyvän läsnäoloni, jota en aikonut ottaa takaisin enkä peruuttaa, vaikka kuka vaatisi. (s. 163)

IMG_9397

Mutta taival ei tule olemaan helppo: Ja minä olin kuvitellut olevani siinä asemassa, että voisin tarjota Dunjalle paremman elämän. (s. 210)

Ajattelin Galkinaa joka vaelsi sateessa ja tuiskussa vankilan luukulle, poikansa tähden. Ajattelin Dunjaa, jonka Galkin oli tuonut elämääni ja josta olin ottanut elämänmittaisesen vastuun. Kielot tuoksuivat vaasissa, sydämeni tempoili, aurinko paistoi näännyttävänä ja tuuli huojutti puistikon pölyisiä puita, joihin silmut olivat puhkeamassa. Otin ompeluksen käteeni, punaisen paidan kaulus odotti istuttamistaan, minä tempaisin saumaa – se kesti. Koskaan en voisi puhua, en kenellekään. Käsitin miten nöyryyteen saattoi taipua: lapsensa takia. Ja sydämeni asettui, teräksinen tyyneys laskeutui minuun, ompelin, kunnes perheeni tuli kotiin. (s. 214)

IMG_9391

Kirja kertoo Klaran ja Iljan tarinan ja heidän lastensa tarinan. Noiden pohjoisten metsien läpi hiihti ja käveli 15000 suomalaista kohti parempaa maailmaa 1920-1930-luvuilla. Samaan aikaan, 1920-luvun alussa, ylitti saman rajan länteen yli 33000 ihmistä, kohti parempaa maailmaa ja mahdollista elämää. Näiden ihmisten kertomuksia olen kuullut. Ne kertovat pelosta, pakomatkasta ja asettumisen vaikeudesta.

Oma isosetäni ylitti rajan kohti itää 1930-luvulla. Hänelle se oli pakomatka. Isosetä oli vakoillut ja jäänyt kiinni. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta mennessään hän jätti perheensä ja sukunsa eikä ollut enää yhteydessä heihin. Mitä hän mahtoi ajatella?

Sitä mietin Kähkösen romaania lukiessani. Kirjan kautta saatoin kuvitella hänen ja niiden muiden lähtijöiden ajatuksia ja haaveita. Silti minun on vaikeaa asettua heidän asemaansa, kuvitella heidän maailmaansa.

IMG_9394

Mutta eikö haave paremmasta maailmasta ja elämästä yhdistä ihmisiä? Eivätkö kaikki pakolaiset ja siirtolaiset lähde etsimään juuri sitä?

Vain käsitykset hyvästä ovat erilaisia. Ja käsitykset siitä, mistä ja miten sen hyvän voisi löytää.

Toiset lähtevät pakon edessä, toisille lähtö on valinta. Kauas voi kutsua työ, opiskelu tai rakkaus. Seikkailunhalu, muutoksen kaipaus.

Monille muutto on yksi elämänvaihe. Mutta toiset lähtevät hetkeksi ja huomaavat jääneensä.